— Minä olen vanha, luontoni taipuu. Ja näin muitten juhliessa juuri tunnen yksinäisyyteni ja kaipuuni syvemmin, tunnen kuinka olen erotettuna omistani kaukana vieraalla maalla, unohdettuna ja haudattuna. Olisinhan minäkin voinut onnellisena niinkuin sinä omaisteni keskessä viettää vanhuuteni.
— Ja sinä sen olisit ansainnut… niin, sinun on täytynyt liiaksi kieltäytyä. Mutta tule, veli, juo malja minun onnekseni, sinunkin onnesi voi vielä kääntyä.
— Sinun onneksesi voin juoda, omani on mennyt…
Sen enempää ei leikkivä nuoriso naurunsa kesken ehtinyt kuulla vanhusten tarinaa. Eikä vanhaa kersanttia sen jälkeen enää näkynyt ihmisten ilmoilla. Syyspuoleen hän kääntyi vuoteen omaksi, ja kun talvi oli puolessa, hän oli vainajana. Piekolan majuri korjasi huolellisesti porstuakamarista pois hänen kirjansa ja paperinsa ja toimitti kaikessa hiljaisuudessa vainajan viimeiseen lepoon.
* * * * *
Pappi kiirehti lukuaan mitä lopummalle ehti, romautti kolmesti lapiolla lumensekaista hiekkaa arkun kannelle ja hotasi aamenensa. Ja sillä aikaa kuin kantajat kävivät luomaan umpeen hautaa, kahlasi hän jo lukkarin seurassa alas tielle, jossa hevoset odottivat.
Mutta molemmat vanhat soturit seisoivat suorina ja vakavina haudan reunalla, kunnes se oli täyteen luotu ja kantajat lapioineen poistuneet. Silloin he kääntyivät vastakkain, puristivat toistensa kättä ja lähtivät haudalta hekin.
Tuokion kuluttua oli jo kylmä pakkaslumi peittänyt vereksen hautakummun. Eikä sen lumen keväällä sulattua enää kukaan muistanut paikkaakaan, missä vanha kersantti lepäsi, eikä sitä kukaan muistanut kyselläkään.
TYÖN LOMASSA
Suuressa, muhkeassa huoneessa eräässä Pietarin keisarillisessa palatsissa istui kaksi miestä, vanha ja nuori, uutterassa työssä kookkaan kirjoituspöydän ääressä. Äänetöntä oli koko talossa, ei kuulunut muuta kuin hanhenkynän pirteää rapinaa tai joskus käännetyn paperin kahinaa. Vihdoin päätti nuorempi mies kirjoituksensa, lukaisi tarkasti läpi viimeisen lauseen, lisäsi vielä jonkin pilkun ja siirsi kynän pois. Vanhempi kirjoitti vielä tuokion, laski sitten hänkin valkoisen sulkansa syrjälle ja virkahti: