— No, se on valmis nyt?
— Se on valmis, nimiä vailla.
— Ne tulevat siihen huomenna. Niin, ystäväni, me olemme tänään päättäneet suuren työn. Minä lisään näihin perusteluihin muutamia näkökohtia ensi aikain käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka myös esitän hyväksyttäviksi, ja sitten…
Vanhempi mies heilautti iloisesti päätään ja hänen suuret, kauniit silmänsä leimahtivat niin kirkasta riemua, kuin olisivat ne säteilleet kasvavan nuorukaisen toivehikkaasta päästä. Hänen ilonsa tarttui hänen työtoveriinsakin, joka nyt laski kätensä äsken kirjoittamalleen paperille ja virkkoi kuin edellisen puhetta jatkaen:
— Ja sitten on Suomi taas ehyt ja kokonainen, Vanha Suomikin saa kasvaa, varttua ja kehittyä nuoremman rinnalla yhteiseen kukoistukseen.
Silloin hypähti vanhempi mies työtuoliltaan, oikaisi suoraksi kookkaan, komean vartalonsa ja lähti vilkkain askelin mittelemään lattiaa edestakaisin. Ja sitä tehdessään hän nopeasti, innostuneesti puhui:
— Niin juuri, yhteiseen kukoistukseen. Me työskentelemme täällä luodaksemme uuden, kukoistavan Suomen, sisällisesti voimakkaan ja onnellisen maan. Ja miksi emme siinä onnistuisi, kun meitä pyrinnöissämme auttaa jalon, kaukokatseisen hallitsijan ylevä mieli ja hyvä tahto? Nyt se vasta Suomi syntyy, ja minä puolestani olen onnellinen, saadessani olla mukana sen ensi askeleita ohjaamassa ja sen vastaista uraa suunnittelemassa. Niin, niin, Suomi syntyy nyt juuri tällä hetkellä. Sillä mitä se oli Ruotsin alaisena? Syrjäinen, palasiin pilkottu maakunta, vailla itsenäisen ja omintakeisen kehityksen mahdollisuutta, se oli lampuotimaa, josta mielin määrin kiskottiin veroja ja sotaväkeä. Nyt siitä tulee ehyt maa ja ehyt kansa, joka omien lakiensa ja laitostensa turvissa saa itsenäisesti kehittyä onnellisemmissa taloudellisissa oloissa ja rauhassa ja turvassa. Meidän on laskettava perustukset tälle kehitykselle, lujat, varmat perustukset, ja kaikkein lujimman kulmakiven laskemme juuri nyt, kun saamme vanhan Suomen yhdistetyksi uuteen. Ja vaikka tämä kansa onkin vielä kuin tupessa, köyhä, unelias ja hidas, niin minä luotan tuon kansan sitkeään elinvoimaan ja kykyyn pysyä pystyssä laskemillamme perustuksilla. Olen jo vanha mies, tautien ja kärsimysten taittama ja raihnainen, ja usein toivon ainoastaan hautaa vapauttajakseni. Mutta toisina hetkinäni sentään, kuten taas nyt, toivoisin saavani elää vielä kauan, nähdäkseni työstäni kypsät hedelmät, nähdäkseni ehyen, varttuneen, heränneen Suomen kansan elävän onnellisena nyt laskemillamme perustuksilla. Nuorempi mies oli ihaillen ja ihmetellen kuunnellut tätä sanatulvaa, seuraten silmillään lattialla kävelevää ryhdikästä, säkenesilmäistä miestä seinästä seinään, edestakaisin. Sitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn ja hän virkkoi hilpeästi:
— Aina sama optimisti, aina tulena ja intona! Lattialla astujakin pysähtyi nyt, istahti nojatuoliinsa ja vastasi naurahtaen:
— Niin, minä olen vuosikseni liian nuori, kyllä hymysi ymmärrän. Mutta miksi emme olisi optimisteja? Kuvastuuhan meille kansamme tulevaisuus valoisana ja onnellisena ja me voimme vielä paljon tehdä sen hyväksi. Minä tunnen kyllä epäilyksesi ja pelkosi ja tiedän vaaroja ja vastuksia ilmestyvän rakennuksemme tielle, en ole koskaan kulkenut ummessa silmin. Mutta me rakennamme aidat, joiden ohi se ei pääse horjahtamaan, ja sitten saavat kansa ja sen johtavat miehet luoda lisiä olevalle pohjalle. Minä en epäile.
— En minäkään, vastasi nyt vakavasti nuorempi mies, nousten istuimeltaan ja kooten papereita salkkuunsa. — Alku on ainakin lupaava. Ja suokoon Jumala, että te vaikutuksellanne ja innollanne kauan saisitte johtaa kansaamme, toteuttaaksenne kauniin unelmanne.