— Minun vaikutukseni ei ole pitkä, mutta jotakin luen kumminkin ansiokseni, ja iloitsen siitä. Hyvästi, ystäväni, huomenna kun tavataan, on Suomi jo yksi ja kokonainen.

Nuorempi mies kumarsi ja läksi. Se oli Pietarin uuden Suomalaisen komitean toimekas ja taitava sihteeri, parooni Rehbinder, joka viimeisteltyään ne asiapaperit, jotka koskivat Viipurin läänin yhdistämistä Suomeen, nyt palasi siitä keisarillisesta palatsista, jossa komitean virkahuoneisto sijaitsi. Tuo vanhempi mies, harmaatukkainen ja kalpea, joka nyt yksin huoneeseen jäi, oli Suomalaisen komitean puheenjohtaja, Aleksanteri I:sen neuvonantaja ja persoonallinen ystävä, kenraali Kustaa Mauritz Armfelt.

Hän käveli huoneen perälle ikkunan viereen ja katseli ulos kadulle, jonne hallava taivas harvakseen heitteli lumia, siten yhä kiirehtien joulukuun varhaista hämärää. Oli näet joulukuun alku käsissä vuonna 1811.

Pietari kohisi siinä hänen allaan, mutta hän ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa jatkoivat äskeistä kulkuaan ja hän oli koko sielultaan vaipunut niihin. Istahtaen nojatuoliinsa matki hän puoliääneen:

— Toteuttaakseni kauniin unelmani, sanoi hän… Unelman — olisiko siis tässäkin taas edessäni unelma, eikö tässä nytkään ole täysi todellisuus? niin jatkoi hän ajatustaan. — Elämäni on ollut täynnä unelmia, yhä uusia, toistaan kauniimpia, vaan ne ovat rauenneet melkein kaikki, niin, kaikki. Minä luulin, että viimeinen elämäntyöni ei olisi enää unelma, vaan että se olisi kaunis, valoisa, elävä todellisuus. Minä halusin päättäjäisikseni luoda syntymämaahani lujat, varmat olot ja rauhallisen, onnellisen kansan, halusin kuolla tietoisena siitä, että edes yhdessä elämäntyössäni olen onnistunut. Olisiko sekin vain unelma, kaunis mutta petollinen?

Yksin istui siinä paljon kokenut mies hämärtyvässä työhuoneessaan ja kävi hiljaisia käräjiä omantuntonsa ja vakaumuksensa kanssa, koettaen poistaa siitä kaikki, mikä olisi utukuvaista unta, hartaan toivon synnyttämää petosta, vilkkaan mielikuvituksen lentävää haaveilua. Hän oli elämässään kuvitellut paljon, rakennellut suuria suunnitelmia, kohonnut korkeimmille vallan ja maineen kukkuloille, ollut mukana valtaistuimia pystyttämässä ja kukistamassa ja aina painanut raskaasti valtiollisten neuvottelujen vaa'assa. Ja mitä siitä oli jäljellä? Kustaa III:nen rinnalla hän oli hänen uskollisimpana auttajanaan pystytellyt Ruotsissa perinnöllistä kuninkuutta — ja nyt oli Kustaa III:nen poika maanpaossa ja hän itse karkoitettu entisestä isänmaastaan. Hän oli sotapäällikkönä taistellut kuumasti ja urheasti Suomen ja Pommerin säilyttämiseksi vanhalle emämaalle — ja nyt oli Suomi ja Pommeri lohkaistu ikipäiviksi vanhasta emämaasta pois. Parhaan valtiollisen kykynsä ja tarmonsa oli hän vuosikymmenen kuluessa käyttänyt Euroopan kaikissa maissa kootakseen kansat kukistamaan sen verisen nousukkaan, Napoleonin, joka oli tuottanut ihmiskunnalle niin paljon kurjuutta, ja nyt hän palveli valtiossa, joka oli saman Napoleonin liittolainen. Mitä oli jäljellä hänen unelmistaan? Höylänlastuja, saippuarakkoja, kärsimyksiä, nöyryytyksiä, karvaita muistoja, katkenneita toiveita — muuta ei…

Tuo kookas vartalo tuntui painuvan kokoon lepotuoliin ja äsken niin kirkas katse oli raukea ja samea. Ja hän kysyi itseltään:

— Miksi käy aina näin parhaiden ponnistusteni? Miksi kaikki, johon kajoon, ikäänkuin särkyy ja hupenee? En ole koskaan tahtonut muuta kuin hyvää, ihmiskunnan onnea, kansojen parasta, itselleni en ole mitään pyytänyt. Ja kumminkin, minä tunnen voimani ja tahtoni ja maailma sen tunnustaa. Pyrintöni ovat puhtaat, en arastele työtä, mihin ryhdyn, sen ajan perille, voittaen vallat ja kansat puolelleni, ja kokemukseni ovat rikkaat ja suuret. Turhuutta, turhuutta! Enkö todellakaan saa luoduksi mitään pysyvää, mitään todellista, — hupeneeko kaikki tyhjäksi? Maailmaa kierreltyäni on kohtalon vallaton laine nyt viskannut minut vanhana ja raihnaisena sen maan syliin, jossa oli lapsuuteni kehto, sen kansan palvelukseen, jota ensimmäisenä opin tuntemaan ja rakastamaan. Tämä kansa katsoo nyt minuun kuin korkeimman lähettämään johtajaansa ja auttajaansa ja katsoo syystä, sillä sen pojista olen minä enemmän kuin kukaan muu tilaisuudessa sitä hyödyttämään ja sen kohtaloita ohjaamaan onnellista tulevaisuutta kohden. Ja tahtoni on vilpitön ja puhdas, toivoni harras, soisin saavani kerran levätä povessa maan, jonka onnellinen kansa, rauhallisena, eheänä, muistoani kiitollisuudella siunaisi. Onko tämäkin unelmaa, saippuarakkoa, pettymystä, niinkuin edelliset kaikki?

Hän kohottautui tuoliltaan, iski kätensä pöytään ja taas hänen katseensa tulistui, kun hän lausui lujalla päättäväisyydellä:

— Ei, ei, niin ei saa olla, niin ei voi olla. Minä tahdon nyt kerrankin luoda jotakin kelvollista ja pysyväistä, jotakin, joka kestää ajankin hampaat. Minä tahdon luoda kansalleni niin lujat perustukset, että se pakostakin aina säilyy kansana kansakuntain joukossa, kuten sen jalo hallitsija ennusti, tahdon käyttää viimeiset vuoteni, viimeisen vaikutukseni ja viimeisen tarmoni siihen. Ja sen täytyy onnistua.