Hänen kauniissa kasvoissaan oli melkein peloittavan ankara piirre ja hänen suuret silmänsä näyttivät voimaa säkenöivän. Mutta taas kohta hänen piirteensä sulivat leppeämmiksi ja jonkinlainen onnellinen autuus näytti kirkastavan hänen kauniit kasvonsa, kun hän jälleen paikoilleen istui. Hän katseli siinä hengen silmillä sitä tulevaisuutta, jonka hän edessään näki valoisana ja päiväpaisteisena ja hän vakuutti itselleen, että hänen laskemansa perustus kestäisi.
Hän näki edessään pienen, hiljaisen kansan, joka uuraasti raatoi taloudellisen viljelyksensä ja henkisen kehityksensä vainioilla, vahvasti nojautuen vanhoihin perustuksiin. Sen oli otettava elatuksensa karusta maasta, se ei siinä raataessaan ehtinyt eksyä hurjastelemiseen eikä vaipua paheisiin, sen onnellisuus oli siksi lujassa, ettei sitä kukaan voisi kadehtia. Hän näki kansan, pienuudessaan ehyen, köyhyydessään tyytyväisen, jota voimakkaampi käsi varjeli, ja hän iloitsi sydämessään ajatellessaan, että hän oli saanut olla mukana sen onnen perusteita laskettaessa.
Se horoskooppi, jonka hän näin syntymämaalleen asetti, oli niin valoisa, että hänen mielensä suli sitä katsellessaan. Ja hän tarkasteli sitä vielä kerran ja tuli siihen päätökseen, että sen toteuttaminen oli mahdollinen. Iloisella mielellä aikoi hän taas ryhtyä työhönsä, työhön unelmansa toteuttamiseksi.
Tällä välin oli huoneen hämärä jo pimeäksi muuttunut ja ennenkuin hän kutsui sisään tulta, käveli hän vielä pari kierrosta lattiata pitkin tuon kauniin mielialansa vallassa ja nauttien siitä. Pysähtyi sitten taas ikkunan luo katselemaan katuliikettä, jossa astujat ja ajajat varjoina kuvastuivat puolipimeässä.
Yht'äkkiä häntä silloin puistatti. Hän oli nähnyt jonkun kuvan tuolla kadulla, joka uusia mietteitä hänen mieleensä johti. Suuret, komeat vaunut olivat vierineet hänen palatsinsa ohi ja hän oli ne tuntenut. Niissä ajoi eräs hänen vastustajansa ja kadehtijansa, joka koetti häntä syrjäyttää vaikutuksesta. Eikä se tuo ollut ainoa, niitä oli monta. Siinä oli tekijä, jota hän ei ollut tarpeeksi ottanut lukuun.
Monia kokenut valtiomies tähysti ääneti kohden hallavaa taivasta ja taas hänen mielikuvituksensa rupesi kapinoimaan äskeistä varmuutta vastaan. Hän mietti:
— Mitä hulluja, onko niin himmentynyt valtiollinen katseeni, etten asemaa voi edessäni selvästi nähdä, vai seisonko, vanha, kokenut valtiomies, tässä ja valehtelen itselleni, pettääkseni itseni ja kansani. Enkö uskalla tarkastella kaikkea ja tunnustaa kaikkea, uskottelenko sellaista, jota en usko, kavaltaakseni viimeisenkin elämäni työn. Hä? Touhuanko tässä taas tuulimyllyjen taistelijana, tahtomatta nähdä, että koko rakennus ensi myrskyllä kaatuu kuin lastulinna…?
Taas häntä puistatti ja aivan toisenlainen kuva muodostui nyt vähitellen mielikuvituksen synnyttämänä hänen henkisen silmänsä eteen. Hän seisoi siinä ikkunan ääressä, katseet suunnattuina kohden harmajaa taivasta, ja näki edessään surevan kansan, joka epätoivoisena kamppaili kohtaloaan vastaan, joka oli sitä voimakkaampi. Hän näki pienen kansan, joka karussa maaperässään raatoi ja puski, mutta jolta maa livetti jalkojen alta ja joka turhaan koki kuokalleen hakea kestävää perustetta. Se oli kaikki rakennettu juoksevalle hiekalle, paalutukset olivat pettäneet ja hän näki avautuvan haudan, johon vähitellen solui raataja toisensa perästä ja joka uhkasi niellä koko työläisjoukon kuiluunsa. Hän koetti repäistä katseensa irti tuosta kuvasta, koetti todistaa, että se on valhekuva, irvikuva, mutta hän näki sen niin selvästi ja tunsi siinä oman työnsä, joka taas hupeni mitättömiin, haihtui ja katosi. Hänen laskemansa perustukset olivat pettäneet, hänen viimeinenkin ponnistuksensa oli ollut turhuutta, unelmaa…
Rinta läähätti ja veri poltteli poskia, kun vanha valtiomies vihdoinkin sai temmaistuksi katseensa irti hallavalta taivaalta ja astutuksi kirjoituspöytänsä viereen. Hän soitti kelloa rutosti, melkein äkäisesti.
Palvelija ryntäsi huoneeseen.