— Tulet! komensi kenraali.
Palvelijan mentyä istahti hän työpöytänsä ääreen, koettaen rauhoittua ja karkoittaa pois hämärän kiusoittavia kuvia. Ja puhdas omatunto palautti pian mieleen tasapainon ja rauhan. Hän keräsi eteensä paperinsa, laskeusi nojalleen niiden päälle ja kuiskasi hiljaa, melkein kuin rukoillen:
— Minä teen minkä voin, rakennan perustukset niin lujiksi kuin taidan, lyön paalut niin syvälle kuin voimani riittävät, muuta en osaa, muuta minulta älköön vaadittako. Minä olen ihminen, heikko, puutteellinen ihminen; kohtalojen kulkua, salliman mahtavia viittauksia en minä voi muutella, en siirtää pyykkipatsaita, jotka kaikkivalta vanhurskaudessaan asetteli. Mutta vielä voin tehdä työtä, vielä on minulla ehkä muutamia kuukausia, ehkä vuosiakin jälellä. Ne tahdon käyttää syntymämaani hyväksi ja onneksi, eikä minua voida moittia siitä, ett'en olisi antanut parastani, mitä minulla oli. Luota kansa minuun, usko onnesi käsiini, vilpittömästi sitä vaalia tahdon, — mutta muista, että minä olen ihminen…
* * * * *
Tulet olivat sytytetyt ja palvelija oli hiljaa hiipinyt pois huoneesta, jossa hänen isäntänsä näytti uinahtaneen paperiensa ääreen. Mutta kohta tämä taas siitä kohottausi, vartalo oli jälleen suora, katse kirkas ja kasvoilla tyyni, rauhallinen ilme. Ja taas ei kuulunut suuresta työhuoneesta muuta kuin hanhenkynän pirteä rapse paperia vastaan, kun vanha kenraali viimeisteli ehdotustaan Vanhan Suomen yhdistämisestä Uuteen.
ERÄÄN TIEDEMIEHEN KOHTALO
(Elämäkerrallisia piirteitä.)
Anders Erik Afzelius — mikä merkillinen mies se on ollut? kysyy kai moni nykyaikainen lukija. Se nimi ei kajahda tuttavalta sillekään, joka joltisestikin tuntee ja muistaa äsken päättyneen vuosisadan merkkimiehemme. Jonkun mieleen se nimi ehkä palauttaa kuvan Turun yliopiston viimeisiltä vuosilta, mutta tuo nimi jää sittenkin kalpeaksi muiden kirkkaampain rinnalla samoilta ajoilta.
Mikään erityisesti tärkeä henkilöhän ei Afzelius ole ollutkaan isänmaamme eikä yliopistommekaan historiassa, sitä varten sai hän opettajana korkeakoulussamme vaikuttaa liian lyhyen ajan. Mutta kenties hän sentään jotakin muistamista ansaitsee sen vuoksi, että hänen elämänvaiheensa muuttuivat niin kirjaviksi ja surullisiksi syistä, jotka riippuivat ajan yleisestä hengestä, sekä sen vuoksi, että hän oli harvinaisen itsenäinen luonne, joka, totellen ainoastaan sitä, mitä hän katsoi oikeaksi, asettui vastustamaan toimenpiteitä, joita hän piti väärinä. Hänen kohtalonsa on vielä traagillinen siksi, ettei hän, joutumalla persoonallisesti ajan hengen uhriksi, sillä voinut hyödyttää niitä aatteita, jotka pyrkivät kahleista vapauteen ja jotka olivat hänenkin omansa.
Me luomme ensiksi silmäyksen muutamiin Afzeliuksen elämän ulkonaisiin piirteisiin, päästäksemme sitä helpommin sitten itse aineeseemme.