Anders Erik Afzelius oli syntynyt Ruotsissa v. 1779, tuli ylioppilaaksi Upsalasta, mutta harjoitti opintoja ja suoritti tutkintoja Turun yliopistossa, josta hän 1799, siis 20-vuotiaana maisterina, siirtyi dosentiksi Upsalan yliopistoon. Äsken päättyneen sataluvun ensi vuosina häntä, kun oli tehnyt itsensä tunnetuksi taitavana, teoreettisena juristina, käytettiin Ruotsissa monenlaisissa hallituksen lainlaadintatoimissa, — Ruotsin lainsäädäntöä näet näihin aikoihin monesta kohdasta perinpohjin uudistettiin. Turun yliopistoon hän kumminkin pyrki takaisin ja pääsikin sinne yleisen ja kotimaan lakitieteen professoriksi v. 1818, siis 9 vuotta sen jälkeen kuin Suomi oli erotettu irti hänen syntymämaastaan. Tästä virasta hän erosi tai erotettiin jo neljän vuoden perästä, ja siitä alkoi hänen vainonaikansa, joka päättyi vasta, kun hän 71 vuoden ikäisenä v. 1850 Riiassa heitti henkensä.
Mistä syystä joutui tämä tiedemies vainon uhriksi? Ymmärtääksemme sen täytyy meidän luoda pikainen silmäys siihen aikaan, jonka keskuudessa sattuivat ne tapahtumat, mistä tässä on puhe, vaikkakin voimme ajan kuvina mainita ainoastaan muutamia piirteitä, jotka useimmille lienevät tunnetut.
Aika oli, kuten tunnettu, pyhän alliansin aikaa Euroopassa, Wienin kongressin jälkeistä pimeää taantumuksen aikaa, jonka kuluessa hallitukset yhteen liittyneinä panivat suurimman huolensa ja harrastuksensa tukehduttaakseen kaikki vapaammat aatteet, joita kansoissa kyti perintönä suuren vallankumouksen ajoilta. Se oli Metternichin varjonpelkoista aikaa, jolloin, niinkuin monesti muulloin ihmiskunnan historiassa, mutta räikeämmin kuin koskaan muulloin, hallitusmiehet, katsoen olevansa Jumalan armosta määrätyt tekemään kansoja onnellisiksi rautaisilla kuristuskeinoilla, tekivät sen siten, että ruhjoivat alas kansojen jokaisen pienimmänkin pyrinnön itsenäisempään elämään, jokaisen vapaan hengen huokauksenkin. Raskas oli paino ihmishengellä, joka oli ruvennut valveutumaan. Se paino tuntui meidänkin syrjäisessä maassamme. Tuon kansojen onnellistuttavan järjestelmän seurauksia saatiin näet täällä Suomessakin varsin suoranaisesti kokea, ja lähinnä tietysti siinä ainoassa Suomen paikassa, jossa yleensä saattoi otaksua itsetietoisia hengen ilmauksia voivan syntyä, nimittäin yliopistossa. Me tunnemme erään Suomen miehen kohtalon, miehen, joka, taistellessaan täällä vapaamman maailmankatsannon puolesta, joutui tuon ahtaan taantumishengen vainon alaiseksi ja pakoitetuksi muuttamaan kotimaastaan pois. Se oli Adolf Ivar Arvidsson, Turun yliopiston opettajia hänkin, jonka kohtalo muuten oli hyvin yhtäläinen kuin Afzeliuksen. Samana päivänä, samassa esityksessä ratkaistiin näiden molempain miesten kohtalot. Ja heidän "rikoksensakin" taikka syyt heidän joutumiseensa pois yliopistosta olivat aivan samaa sukua, vaikka toisen, Arvidssonin, oli kirjailijan, sanomalehtimiehen tointa, siis julkista taistelua vapaampain aatteiden puolesta, jota vastoin toisen, Afzeliuksen varsinaista rikollisuutta ei vieläkään yksityiskohdittain tunneta.
Arvidsson oli, oltuaan ulkomailla opintomatkoilla ja Upsalan yliopistopiireissä valmistauduttuaan taisteluun Suomen kansan kansallisen itsenäisyyden ja vapaamman hengenviljelyksen puolesta, palannut v. 1819 Suomeen, Turkuun, nimenomaisella päätöksellä ja nuoruuden hehkuvalla innolla herättääkseen torkkuvan kansansa ja opettaakseen sen tuntemaan itsensä ja merkityksensä kansakuntain joukossa. Hän oli ruvennut toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä lehteä ja siinä pelottomuudella, joka meillä oli aivan uutta ja joka myöhemmälläkin kehityskaudella on ollut harvinaista, lausunut herätyssanoja kansalleen, virittänyt sen kansallista itsetuntoa ja todistanut suomalaisen kansan tulevaisuuden mahdollisuutta. Hän oli m.m. taistellut nerolla ja voimalla sananvapauden puolesta, joka sekin silloin tietysti oli lujilla, joskaan ei ainoastaan Suomessa. V. 1821 tämä hänen lehtensä lakkautettiin, koska siinä katsottiin olevan liian paljon ajan vaarallista vapauteen pyrkimistä. Tämä tapahtui samoihin aikoihin, jolloin vanha kustaviaani, isänmaalleen niin suuria ansioita tehnyt mies, kreivi J. Fr. Aminoff nimitettiin yliopiston varakansleriksi, tuo mies, joka sitten tässä toimessaan suuressa määrin heikonsi sitä kansalaistensa rakkautta ja kiitollisuutta, jonka hän siihenastisella julkisella toiminnallaan oli saavuttanut. Tämä mies se nyt tuli ratkaisevasti ja suoranaisesti vaikuttaneeksi sekä Arvidssonin että Afzeliuksen kohtaloihin.
Arvidssonin kohtalon täydensi lopuksi eräs hänen etevä kirjoituksensa "Mietelmiä Suomen oloista", jonka hän v. 1822 julkaisi Linsénin toimittamassa Mnemosyne-lehdessä ja jossa hän m.m. sotaväen päällikkökuntaakin arvosteli. Arvidssonia ja hänen uusia aatteitaan pidettiin vaarallisina etupäässä opiskelevalle nuorisolle, johon hänen vaikutuksensa oli suuri. Ja siksi hän oli lähetettävä Turusta ja yliopistosta pois, koska se "oppositsiooni", jota hän muka herätti, mutta joka itse asiassa oli isoksi osaksi luuloteltua, oli tukahdutettava. Työskenneltyään eronsa jälkeen yliopistosta vuosikauden yksityisopettajana Porvoossa ja saatuaan varmuuden, että hänellä ei olisi tulevaisuutta kotimaassaan, siirtyi Arvidsson Ruotsiin.
Toisenlaiset olivat Afzeliuksen synnit, vaikka nekin katsottiin pohjaltaan johtuvan siitä ajan ajatuspyörteestä ja turmiollisesta itsenäisyyden hengestä, jota niin pelättiin.
Hän oli, kuten mainittu, alkanut opettajatoimensa Turun yliopistossa suurella menestyksellä. Luentosalit olivat hänen esitelmiä pitäessään täpösen täydet, yksin kreivi Aminoffkin kävi, ennen kansleriksi tulemistaan, hänen lainopillisia luennoitaan kuulemassa. Valtiosihteeri Rehbinderin persoonallinen ystävä hän oli ja nautti siten mahtavain tuttavuutta. Kaikki tunnustivat, että Afzelius oli erinomaisen lahjakas ja hänen vaikutuksensa virkatovereihinsa yliopistossa ja erityisesti konsistorioon oli hyvin suuri. Mutta juuri sen vuoksi kävi hän vallan hoitajille vaaralliseksi ja epämukavaksi ja siksi oli hän taas syrjäytettävä.
Siihen saakka kuin Aminoff tuli varakansleriksi olivat olot Turun yliopistossa olleet varsin hiljaiset eikä Afzeliuksen kykyä eikä vaikutustakaan oltu niihin asti suinkaan pidetty vaarallisena. Nyt yhtäkkiä tapahtuva suunnan muutos ei kumminkaan riippunut Aminoffista yksin eikä alkujaan hänestä itsestään, sen todistavat ne lähemmät määräykset, joita hänelle hänen kanslerinvirkaan astuessaan annettiin. Hän sai nimenomaan toimekseen vastustaa ajan lisääntyvää vallattomuutta ja tukahduttaa niitä vääriä ja vaarallisia aatteita, joita Suomenkin kansan joukkoon saattoi hiipiä, sekä yleensä vaikuttaa siihen suuntaan, ettei opiskelevaan nuorisoon päässyt leviämään vääriä oppeja eikä käsitteitä kansalaisten oikeuksista. Tätä tointaan piti uuden varakanslerin hoitaa jyrkällä ankaruudella ja lakien koko kovuudella rangaista niitä, jotka ajan aatteiden pyörteeseen ehkä olivat heittäytyneet.
Kuten näkyy oli tämä toimi täydellisesti sopusoinnussa pyhän alliansin yleisten ohjeiden ja ohjelman kanssa, jotka, kuten tunnettu, vapaamielinen ja jalo Aleksanteri I:kin viime vuosinaan oli omistanut ja joiden toteuttamista hän piti velvollisuutenaan toisiakin hallituksia kohtaan. Mutta omituista on, että Aminoff, joka vielä muutamia vuosia ennen niin suurella innolla oli koettanut käyttää kaiken vaikutuksensa esim. meidän valtiopäivälaitoksemme uudelleen herättämiseen ja siihen jo monta kertaa saanut lupauksenkin suosijaltaan hallitsijalta, nyt lainasi itsensä yllämainitun ohjelman toteuttajaksi. Hän näyttää kyllä siihen tehtäväänsä toisinaan tuskastuneenkin, mutta erinomaisella innolla hän siihen ainakin kävi käsiksi. Arvidssonin Åbo Morgonbladin lakkauttaminen oli ensi teko, joka oli hyvin läheisessä yhteydessä hänen vaikutuksensa kanssa. Ja pian toteutettiin sama ohjelma parin muun, Turun yliopistossa sattuneen tapahtuman johdosta, joita tavallisissa oloissa olisi pidetty pikkuasioina, mutta joista nyt tuli suuria mullistuskysymyksiä. Ne vetivät vihdoin Afzeliuksenkin mukaansa.
Kohta kun Aminoff uudessa virassaan saapui Turkuun, sattui näet, että muutamat ylioppilaat eräänä syysyönä 1823 antoivat jollekin ajurille selkään Hämeentullissa ja löivät myöskin sotilasvahtia, joka sekaantui kahakkaan. Ylioppilaita rangaistiin siitä kovasti, heitä pidettiin kuukausmääriä karsserissa ja kaksi heistä erotettiin sitten iäksi pois yliopistosta. Asia lienee ollut esillä siinäkin yliopiston asetusten järjestämiskomiteassa, joka oli asetettu samassa yhteydessä kuin Aminoff nimitettiin varakansleriksi ja johon komiteaan Afzeliuskin oli jäseneksi kutsuttu, — seikka joka m.m. osoittaa, ettei hän silloin vielä ollut millään tavoin epäluulonalainen eikä epäsuosiossa. Jo tuon ylioppilaita kohdanneen rangaistuksen suhteen lienee Afzelius koettanut puolustaa vapaamielisempää ja anteeksiantavampaa selitystapaa. Mainittu rangaistus pantiin kumminkin, Afzeliuksen vastaväitteistä huolimatta, kaikessa ankaruudessaan toimeen.