Mutta tämä juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty, kun Turun yliopistossa sattui toinen tapaus, joka vielä suuremmassa määrin antoi varakanslerille aihetta toteuttaa käytännössä tuon edellämainitun ohjelmansa, jonka hän m.m. eräässä juhlapuheessa oli äsken tarkemmin selittänyt. Eräs nuori ylioppilas, Gadolin, oli yhtäkkiä menettänyt järkensä, mennyt kuuluisan professorin Israel Hvasserin asuntoon ja lyönyt tätä siellä ylioppilasmiekallaan päähän, niin että pieni naarmu syntyi kasvoihin. Hvasser itse todisti sen näin eräässä erityisessä, huomattavassa sielutieteellisessä kirjoituksessa. Mutta Aminoff selitti tapauksen ulkomailta tuotujen kirjoitusten ja ajan hengen seuraukseksi, — pari vuotta aikaisemmin oli Saksassa eräs ylioppilas Sand tehnyt murhayrityksen prof. Kotzebueta vastaan, tapaus, jota kaikissa maissa käytettiin aiheena yliopistojen henkisen vapauden tukahduttamiseksi. Nuori Gadolin vietiin Seiliin, viranomaiset eivät antaneet hänen isänsä, joka oli kemian professori yliopistossa, lähettää häntä edes johonkin ulkolaiseen mielivikaisten parantolaan hoidettavaksi. Tästä loukkautuneena pyysi masentunut isä eroa virastaan. Tämän tapauksen yhteydessä, koetti Afzelius pitää onnettoman virkatoverinsa puolta ja lienee hyvin pisteliäästi ja säälimättä julkisesti arvostellut Aminoffin tavatonta virkaintoa, hän kun tämän "attentaatin" johdosta oli aikeissa julistaa yliopiston jonkinlaiseen piiritystilaan. Siitä rupesi Aminoff ensiksi Afzeliusta vieromaan ja vihaamaan. Ja tämä kiukku kiihtyi yhä seuraavina kuukausina, alkuvuodella 1822.

Afzeliuksella oli liian suuri vaikutus konsistorioon, etupäässä rehtoriin, ja myöskin yleisöön, hän oli liian hyväpäinen ja käytti Aminoffin mielestä neronsa väärin. Aminoff päätti sen vuoksi uhrata Afzeliuksen palauttaakseen järjestyksen ja kuuliaisuuden akatemiassa. Mitään levottomuutta ei tosin nyt enää yliopistossa tapahtunut, mutta professoreissa oli jonkinlaista vastahakoisuutta ryhtyäkseen Aminoffin tahdon mukaisesti taisteluun tuota ajan henkeä vastaan, joka heistä oli mahdotonta ja tarpeetonta taistelua. Afzelius oli kai tämän itsenäisyyssuunnan johtavia henkiä. Mitään varmaa siitä tosin ei jälkimaailmalle ole muistiin säilynyt eikä ole koskaan voitu osoittaa mitään nimenomaista tekoa eikä edes nimenomaista yllyttelyä, jolla hän olisi tuon suuren epäsuosion vetänyt päälleen. Mutta se mahtoi olla hänen "yleinen vahingollinen suuntansa", joka oli rangaistava.

Yllämainitussa asetuskomiteassa kumminkin lienee Afzelius lopullisesti täyttänyt varakanslerin suuttumuksen mitan. Hänellä oli terävä kieli, ja sillä näkyy hän näihin aikoihin suututtaneen myöskin valtiosihteeri Rehbinderin, joka kumminkin katsoi Afzeliuksen erinomaisia lahjoja niin hyödyllisiksi yliopistolle, että viimeisiin asti puolusti hänen säilyttämistään yliopistossa, joskin ankarasti aisoissa pidettynä. Aminoff sitävastoin tahtoi Afzeliuksen aivan pois yliopistosta, välttämättä, armotta, ja hänellä oli siinä kohden puolellaan Turun läänin vt. maaherra L. G. v. Haartman, joka hänkin kuului tuohon yllämainittuun yliopiston asetusten komiteaan ja joka aina oli valmis mihin pyhän alliansin ohjelman toteuttamiseen tahansa. Aminoff kutsui Afzeliuksen eräänä huhtikuun päivänä 1822 luokseen ja vakuuttamalla hänelle, että hänelle annettaisiin ero ilman eläkettä, ellei hän itse eroa pyytäisi, sai hän tämän jättämään erohakemuksensa, — ei konsistorion kautta, joka olisi ollut tavallinen tie, mutta varakanslerille suoraan. Asia oli siten täydellinen uutinen konsistoriolle, kun kesäkuun alussa 1822 sen kokouksessa yhtäkkiä luettiin Afzeliukselle myönnetty ero. Konsistorion pöytäkirja on hyvin lyhyt tässä kohden. "Jonka jälkeen tohtori, professori Afzelius nousi ja läksi", luetaan siinä merkitsevästi. Rehbinder oli esittänyt Afzeliuksen erohakemuksen, samalla kuin Arvidssonin karkoittamisen, toukok. 20 p:nä 1822.

Minkä vaikutuksen tämä pakollinen ero teki Turun yliopistopiirissä, joissa Afzelius oli etevimpiä ja suosituimpia opettajia, jopa johtava henki, siitä ei ole tarkempaa kuvausta säilynyt, vaan sen voi melkein aavistaa. Arvattavasti yliopiston miehet kumminkin, katsoen kukin omaa kohtaansa, säilyttivät mielessään arvostelussa, tuomatta sitä julkisuuteen. Sitä paitsi Afzeliuksen eron muoto, kun hän sen itse oli pyytänyt, vaikutti, että sen laillisuutta vastaan ei oikeastaan ollut mitään sanomista. Kun Arvidssonin erottaminen yliopistosta pari kuukautta myöhemmin tuli tunnetuksi, nosti se myrskyn konsistorion kokouksessa, jossa useat professorit ankarasti arvostelivat toimenpiteen laillisuutta, joten varakanslerin, Aminoffin, täytyi mitä ankarimmin kieltää kaikki keskustelu tästä asiasta. Afzeliuksen suhteen oli vielä omituista se, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä syystä hän oli saanut eronsa, oliko jotakin todellista rikosta tapahtunut vai eikö. Aminoffkaan ei ole sitä sen tarkemmin määritellyt, kuin eräässä kirjeessä Rehbinderille ilmoittanut, että Afzeliuksen täytyi sittenkin poistua "vääräin periaatteidensa vuoksi ja halunsa vuoksi herättää huomiota". Ja kun kymmenkunnan vuotta myöhemmin silloinen kenraalikuvernööri Zakrevski koetti saada selkoa Afzeliuksen entisistä rikoksista ja syistä hänen eroonsa yliopistosta, ei hänelle voitu Suomen ministerivaltiosihteerin virastosta muuta ilmoittaa, kuin että "Afzeliuksen rikos ei ole koskaan tullut oikein paljastetuksi eikä se ole ollut sitä laatua, että siitä laillisesti olisi voitu rangaista". Tämäkin selitys osoittaa, että varakanslerin epäsuosio ja varjonpelko yksin oli karkoittanut yliopistosta tämän etevän tiedemiehen.

Jälkimaailman on yleensä vaikea ymmärtää Aminoffin tekoja ja vaikuttimia tällä ajankohdalla. Se ei vielä itsessään ole niin ihmeellistä, että hän mielipiteiltään joutui tuon yleisen reaktsioonin pyörteeseen. Olihan hänellä, joka oli vanhan, vallankumousta edelläkäyneen yhteiskuntajärjestyksen, kustaviaanisen ajan, ihailija, edellytyksiä vastustaakseen niitä uudempia käsitteitä kansojen oikeudesta ja yhteiskuntajärjestysten muodostumisesta, joita hän jo kohta Kustaa III:nen kuoleman jälkeen niin ankarasti oli arvostellut ja jakobismiksi leimannut. Hän ei voinut kärsiä sitä uutta koulua, joka halveksi vanhaa, hyvää kustaviaanista aikaa. Mutta että hän, valistunut ja paljon kokenut mies, jossa sydän ja omatunto paljon vaikutti, hän, joka itse oli valtiollisesti vainottuna istunut vuosikausia vankilassa, että hän rupesi harjoittamaan samanlaista valtiollista vainoa kuviteltujen rikosten perustuksella ja ryhtyi suurenmoisesti masentamaan luuloteltuja levottomuuksia, se on sentään vaikeammin selitettävissä. Ja muuta selitystä siihen tuskin löytyy, kuin että Aminoff halussaan palvella ja miellyttää sitä hallitsijaa, joka oli hänelle itselleen ja hänen syntymämaalleen tehnyt niin paljon hyvää, meni liian pitkälle, ajattelematta keinojen puhtautta ja muistamatta, että yksilöt viattomasti joutuivat sortumaan tuon aaveiden pelon vuoksi, jonka hänen itsensä lie täytynyt myöntää pohjaltaan turhaksi. Meillä Suomessa on tuollaista aaveiden pelkoa ja siitä johtuvaa turhaa ankaruutta tavattu useampina eri aikoina, mutta tämä tässä kosketeltu lehti Turun yliopiston viime ajoilta on erityisesti synkkä siksi, että silloin maamme omat pojat harjoittivat ajatuksen ja sanan vapauden sortoa ja yksilöjen vainoamista.

* * * * *

Olemme viivähtäneet suhteettoman kauan noissa tapahtumissa, jotka olivat yhteydessä Afzeliuksen syrjäytymisen kanssa pois maamme korkeakoulusta. Mutta siihen hänen vastoinkäymisensä eivät päättyneet; hänen vaiheensa olivat edelleen kirjavat. Sillä hänen elämäntaipaleellaan, jota vielä kesti lähes 30 vuotta hänen eronsa jälkeen yliopistosta, tapahtui yhä edelleen mitä ihmeellisimpiä seikkoja, jotka onneksi ovat harvinaisia meidän historiassamme. Hänen onnettomuutensa alkoivat oikeastaan juuri tästä vuodesta 1822.

Tosin olivat hänen seuraavat vuotensa verraten rauhalliset. Samassa kun hänelle annettiin ero, käskettiin hänen lähteä ulkomaille, pois Suomesta, ainakin pariksi vuodeksi kokoamaan aineksia teosta varten, joka selvittäisi Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja lainsäädäntöä. Mutta Afzelius ei tätä käskyä totellut. Hän syytti sairaloisuutta ja kun hän ei ollut tehnyt mitään rikosta, ei hän myöskään tahtonut lähtemällä maanpakoon epäsuorastikaan myöntää mitään luvatonta tehneensä. Huolimatta uudistetuista käskyistä hän jäi Suomeen, ensiksi Turkuun, jossa eli saamallaan eläkkeellä ja asettui sitten lähelle Helsinkiä elämään perheineen. Täällä hän, taitavana lakimiehenä, harjoitti paljon asianajoa ja avusti m.m. Viipurin läänin lahjoitustalonpoikia heidän oikeudenkäynneissään lahjoitusherroja vastaan. Mutta juuri tällä köyhän kansan parasta tarkoittavalla toimellaan saavutti hän yhä uusien mahtavien henkilöjen vihan. Lahjoitusmaakysymys oli silloin polttava Suomessa, venäläisten lahjoitusherrain omistusoikeudet olivat usein enemmän kuin epämääräiset, vaikka Suomen omista miehistä muodostunut komitea oli valmis uhraamaan talonpoikaimme oikeudet herrain hyväksi. Mutta niin ollen oli taitava lakimies, joka piti talonpoikain puolta, hyvin kiusallinen kappale, ja hän oli siis saatava syrjään. Niin alkoi v. 1830 uusi vaino Afzeliusta vastaan. Tähän vainoon lienee ollut yksityisempiäkin syitä: Afzelius oli, kuten ennen mainittu, hyvin teräväkielinen ihmisiä ja oloja arvostellessaan ja ivatessaan ja kerrotaanpa hänen m.m. taitavana ivakuvain piirtäjänä herättäneen harmia. Kenraalikuvernööri Zakrevski johti tuota uutta vainoa Afzeliusta vastaan. Kenraalikuvernöörin kansliaan jätti huhtikuussa 1830 helsinkiläisen santarmiston päällikkö, kenraali Benckendorff ilmoituksen ja valituksen, että Afzelius panettelee järjestysvaltaa, elää ihmisten kustannuksella, joita hän yllyttää oikeusjuttuihin, ja että hän on jo 7 vuotta sitten tilattavaksi ilmoittanut kirjan, joka ei vieläkään ole ilmestynyt.

Niinpian kuin Afzelius sai kuulla näistä epämääräisistä syytöksistä, vaati hän niiden toteennäyttämistä. Kolme eri kertaa sai kenraalikuvernöörin kanslia Pietarissa oleskelevalta Zakrevskiltä, joka samalla oli sisäasiain ministeri, toimekseen koettaa toteennäyttää yllämainittuja syytöksiä taikka tiedustella hänen muita rikoksiaan. Kolmesti pani kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Merlin tiedustelut toimeen, jolloin m.m. kuvernöörien ja yliopiston viranomaisten tuli antaa lausuntoja ja ilmoittaa kaikki, mitä tiesivät, mutta kolmesti täytyi hänen vastata Zakrevskille, että ei mitään syitä Afzeliusta vastaan löytynyt, häntä vastaan tehdyt syytökset olivat perättömät. Muuta ei tullut ilmi, kuin että Afzeliuksella oli huonot raha-asiat ja että hän oli ottanut osaa niihin jäähyväispitoihin, jotka oli pantu toimeen professori Israel Hvasserin kunniaksi, kun tämä erosi yliopistosta ja siirtyi Ruotsiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta Zakrevski, nojautuen Benckendorffin yllämainittuihin todistamatta jääneisiin syytöksiin, teki alamaisen ehdotuksen siitä, että Afzelius viipymättä lähetettäisiin rajan taa pois Suomesta, jonne hänet kiellettäisiin palaamasta. Kirjelmässä Rehbinderille, jonka tuli tämä asia esittää, huomautti hän erityisesti, että hänen kirjeensä oli sananmukaisesti esitettävä.

Mitään lakia, joka olisi oikeuttanut tuollaisen maasta karkoittamisen, ei ollut olemassa. Mutta Rehbinder esitti kumminkin karkoittamisasian. Siihen suostuttiin, mutta päätös tuli saamaan vähän toisenlaisen muodon kuin Zakrevski oli tahtonut. Afzelius määrättiin korkeimmasta käskystä lähtemään maasta pois, siis ei vietäväksi. Eläkkeensä hän sai pitää.