Mutta se näennäisesti suurempi menettelyvapaus, joka Afzeliukselle tässä lopullisessa ratkaisussa myönnettiin, koitui hänelle vielä suuremmaksi turmioksi.

Viranomaiset ryhtyivät heti Afzeliuksen maasta lähtöä toteuttamaan. Pietarista lähetti Zakrevski viipymättä tiedon Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherralle, että hänen piti heti ottaa Afzeliukselta kirjallinen sitoumus siitä, että tämä saamaansa käskyä totellen lähtee Suomesta eikä sinne palaa. Afzelius asui silloin Helsingin vieressä eräässä huvilassa ja kaksi Helsingin kaupungin raatimiestä kävi toimittamassa hänelle annetun päätöksen sekä jättämässä hänelle passin ulkomaille lähtöä varten. He vaativat häneltä nyt kirjallista sitoumusta, että hän kolmen viikon kuluessa lähtisi maasta. Afzelius antoi kirjallisen tunnustuksen, että oli saanut osan puheenalaisesta päätöksestä, jota hän lupasi totella, mutta määräajasta, jonka kuluessa hän lähtisi, hän ei sitoumuksessaan maininnut mitään, koska siitä ei oltu mitään mainittu myöskään hänelle jätetyssä päätöksessä.

Tämä pieni niskoittelu kävi Afzeliukselle kovin kalliiksi, sen kautta menetti hän vapautensa jälelläolevan elämänsä ajaksi. Ystäväinsä kehoituksesta Afzelius kyllä teki jo lähtöä Suomesta, perheensä lähetti hän jo edeltä Ruotsiin ja oleskeli itse lähtöhommissa Turussa. Silloin hänet yhtäkkiä vangittiin. Jo ennenkuin nuo myönnetyt 3 viikkoa vielä olivat loppuun kuluneet, lähetti Zakrevski Pietarista erityisen lähetin Suomeen, Turun läänin maaherran luo, jonka hän käski heti otattaa Afzeliuksen kiinni ja lähettää Pietariin, koska muka yliopiston varakansleri kreivi Nesselrode tahtoi hänet puheilleen. Afzelius oli silloin jo ehtinyt Ahvenanmaalle saakka, matkalla käskettyyn maanpakoon. Siellä hän tavattiin, pantiin kiinni ja vietiin vankina Pietariin.

Mikä saattoi aiheuttaa tämän viimeisen radikaalisen teon, mikä oli syynä siihen, että Afzeliukselle tuo äsken tuomittu maanpakolaisuus yhtäkkiä muutettiin vankeudeksi, sitä eivät asiakirjat selitä, se on hämärän peitossa, niinkuin yleensä koko sen vainon syy, jonka alaiseksi tämä tiedemies joutui. Selvää on, ettei tahdottu enää päästää häntä ulkomaillakaan vapauteen. Näyttää siltä kuin hänen toimensa Itä-Suomen lahjoitustalonpoikain asiamiehenä olisi ollut hänen suurin rikoksensa, vaikka, kumma kyllä, siitä ei mitään mainita siinä virallisessa kirjevaihdossa, joka vieläkin on tallella. Hän oli kesällä 1830 käynyt Itä-Suomessa, Salmissa saakka. Kuten tunnettu oli lahjoitustalonpojilla noina vuosina juuri asetuksen mukaan vielä tilaisuus todistaa omistusoikeutensa tiloihinsa. Kaikilla virallisilla tahoilla pidettiin, kuten tunnettu, aivan intohimoisesti lahjoitusherrain puolta talonpoikia vastaan. Mikä liekään ollut loppusyy, Afzelius vietiin nyt kaikissa tapauksissa vankina Pietariin. Hän olisi, sen jälkeen kuin hänelle tieto annettiin maastakarkoittamisesta, hyvin ehtinyt turvaan Ruotsiin, ennenkuin vangitsemiskäsky saapui. Mutta hän vitkasteli, oli rauhallinen kai syyttömyytensä tuntien. Siksi hän menetti vapautensa. Pietarissa häntä jonkin aikaa pidettiin vankina, ja sieltä hänet lähetettiin Vjatkan kaupunkiin poliisin valvonnan alaiseksi. Täällä vietti hän 4 pitkää vuotta. Hänen olostaan Vjatkassa on yleensä hyvin vähän tietoja säilynyt. Mutta hänen kärsimyksensä ja sieluntuskansa näkyvät olleen äärettömät, sen voi huomata erinäisistä hänen kirjeistään Suomenmaan uudelle kenraalikuvernöörille Menshikoffille, jolle hän koetti todistaa, että Suomen lakien mukaan maasta karkoittaminen ilman edelläkäypää tutkimusta ja tuomiota ei ole oikeudenmukaista. Hän huomauttaa noissa kirjeissään, ettei hän vielä vuosikausia vankina oltuaan itse tiedä syytä, miksi häntä on vaino kohdannut, ja kuvaa synkäksi olonsa siellä yksin ilman perhettä, ilman kirjoja, ilman sielunhoitoa, niukoissa taloudellisissa oloissa, sekä arvelee täytyvänsä jatkaa tuota kurjaa elämistään ainoastaan osoittaakseen, kuinka pitkälle katkeruus ihmissielussa voi kehittyä. Hän kertoo rukoilevansa, ettei kellekään Suomen miehelle, ei hänen katkerimmalle vihamiehelleenkään, koskaan sattuisi sellaista kohtaloa kuin hänelle. Nuo hänen valituksensa ovat teräviä, mutta samalla sydäntä särkeviä.

Alussa vuotta 1835 sai Menshikoff aikaan sen, että Afzeliukselle annettiin lupa muuttaa takaisin Suomeen, Käkisalmeen, sotilasviranomaisten tarkastuksen alaiseksi. Mutta Käkisalmi, joka oli aivan lahjoitusmaariitojen sydämessä, huomattiin kai sopimattomaksi oleskelupaikaksi hänelle, koska määräys heti muutettiin siten, että Afzeliuksen tuli asettua valvonnan alaiseksi Lappeenrantaan. Sinne hän siirrettiinkin ja asui pari vuotta eräässä kaupungin viereisessä talonpoikaistalossa. Mutta täälläkin näkyy hän joutuneen poliisiviranomaisten taikka muiden viranomaisten epäsuosioon. Muistettava on, että juuri 1837 kiristyivät lahjoitusmaariidat huippuunsa, lahjoitustalonpojat, joita oli äärimmilleen kiusattu, nousivat siellä täällä vastarintaankin, joten levottomuuksia tapahtui. Arveltiin kenties, että Afzelius, talonpoikain entinen asiamies, oli Lappeenrannassa heitä liian lähellä. V. 1837 siirrettiin hänet sieltä pois, eikä hän sen koommin enää Suomessa käynyt.

Afzelius vietiin nyt vankina Wendenin kaupunkiin Liivinmaalle. Näihin asti häntä karkoituspaikoissaan ei oltu vankina pidetty, mutta nyt hän sai 4 vuotta viettää vankilassa. V. 1841 hänen oloaan vähän huojennettiin hänen uudistettujen anomustensa johdosta ja hän sai niistä puolin oleskella vapaana Itämeren maakunnissa, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei saisi palata Suomeen, josta seikasta myöskin Suomen viranomaisille tieto annettiin. Afzelius kuoli Riiassa v. 1850.

Tämän tiedemiehen elämäntarina, johon tässä olemme silmäyksen luoneet, on kuvaava niille oloille, joiden keskessä hän eli ja sille arkuudelle ja tuskalliselle varjonkammolle, joka oli yhteiskunnan kaitsijain tunnusmerkki silloin sekä Suomessa että muuallakin. [Lähteenä tähän kirjoitukseen on käytetty etupäässä T. Haartmann'in (Finsk Tidskrift 1895) ja C.G. Estlanderin (Sv. Litteratursällsk. Förh. 8) asiaa koskevia tutkimuksia.]

ERÄS MARKKINAMATKA

Joulunalusviikolla ajoi tavallisuuden mukaan pitkämatkaisia kuormia Kuopion markkinoille. Ne olivat tavarakuormia, joissa tuotiin markkinamyötävää Pohjanmaan rantakaupungeista asti. Halki Suomen ne olivat tulleet, usein umpeen tuiskuttuneita talviteitä myöten. Miehet olivat kävelleet kolmisenkymmentä penikulmaa kuormainsa perässä ja mäkilöissä auttaneet hevosiaan kuormia vetämässä ja runsas viikko oli sillä taipaleella vierähtänyt. Ilo oli siis miehillä mielissä, kun he vihdoin Kuopioon ehtivät ja saivat asettua tuttaviin majataloihinsa kunnolleen lepäämään yhdeksi yöksi, ruvetakseen aamulla myöskentelemään noita pitkän matkan takaa vaivalla kuljettamiaan kauppatavaroita.

Se oli siihen aikaan, jolloin kukaan ei vielä Suomessa ollut nähnyt untakaan rautateistä ja jolloin ei Saimaan kanavakaan vielä muodostanut kauppatietä itäsuomalaisille. Savonkin kauppa kävi vielä halki Suomen Pohjanmaan rantakaupunkeihin, — taikka, toisin sanoen, nämä hommasivat savolaisille kotiin heidän välttämättömimmät tarpeensa. Kuopio oli vielä kaupunkina nuori ja vasta-alkava eikä sillä ollut rantakaupunkien oikeuksiakaan.