Ja se oli myöskin siihen aikaan, jolloin eivät mitkään viina-asetukset estäneet väkijuomain vapaata kuljetusta ja kauppaa milloin ja missä tahansa. Tämä seikkakin kuuluu asiaan. Sillä noissa kaukaa tulleissa kuormissa, jotka joulunalusviikolla saapuivat Kuopion markkinoille, oli muun kauppatavaran joukossa melkein säännöllisesti myöskin rommilekkereitä, jotka usein anastivat varsin suurenkin sijan kuormasta, — rommin muodossa sitä silloin parempia jouluviinoja enimmäkseen viljeltiin, ei tietty Suomessa silloin vielä paljoa konjakeista eikä muista punsseista. Niinpä oli niissäkin kahdessa kuormassa, jotka eräänä iltana jouluneellusviikolla ajoivat Kuopioon, nassakka nassakan vieressä ja se oli hyvää rommia. Sillä nuo kuormat olivat tulleet poikki Suomen Raahesta, ja Raahe oli tunnettu hyvästä rommistaan.
Pian siis levisi Kuopion markkinaväessä tieto näiden kuormain saapumisesta ja markkina-aaton aamuna rupesi ostajia jo saapumaan sen talon pihalle, johon nuo molemmat kuormat olivat ajaneet.
Toista näistä kuormista oli ajanut raahelainen kauppias Turkkunen itse ja toista hänen puukhollarinsa, luokkisäärineen Villperi. Ja siellä he nyt markkina-aaton aamusta asti seisoivat kinoksessa poronnahkaisissa kallokkaissa ja naapukka takaraivolla ja mittasivat halstoopeilla lekkereistään rommia ostajille, jotka ruplat kourassa heidän rekiensä ympärillä tungeskelivat. Kaupat luonnistivat mainiosti, ostajat sekä myöjät olivat tyytyväisiä, sillä rommi oli hyvää, jos oli hintakin hyvä.
Mutta kun markkinain aattopäivä kului lopulleen ja ostajat vihdoinkin katosivat majatalon pihalta, silloin tekivät Turkkunen ja Villperi, kahdenkesken jouduttuaan ja päästyään pakinoihin päivän kaupasta, erään havainnon, joka oli yhtaikaa ilahduttava ja harmillinen. Rommi oli niin hyvin mennyt kaupaksi, ettei ollut enää itse markkinapäiväksi jälellä kuin yksi täysi astia ja toisessa vähän pohjalla.
— Mistä nyt nykitään kun parta loppuu? tuumii Villperi. — Huomenna vasta markkinat oikein alkavat.
— Niin, ollappa nyt rommia vielä muutamia lekkereitä, kyllä ruplat irti lähtisivät, arveli Turkkunen, ja lisäsi korvallistaan kynsien: — Toista astiaa vain jälellä, — kun saisi sitä millään kumman kujeella edes vähän jatketuksi!
Villperi hymähti:
— Miksei sitä saa jatketuksi, onhan sitä jatkettu väliin kotonakin.
Vettä vain astioihin!
— Hm! Ajetaanhan kumminkin kaivolle hevosia juottamaan, eihän niitä ole joutanut juottamaan koko päivänä.
Kyllä Villperi älysi mistä oli kysymys ja ratit hän ensiksi haki reen pohjalta esille. Ja sitten ajoivat miehet talvi-illan pimeässä naapuritalon pihalle, jossa tiesivät hyvän kaivon olevan. Hevoset saivat nyt mielin määrin juodakseen. Mutta juottoämpäristä mätti Villperi hallin toisensa perästä kaivovettä tuohon vajaaseen rommiastiaan ja Turkkunen tasoitteli sillaikaa rommia täydestä astiasta vajanaiseen, niin että sitä tuli olemaan yhden verran, noin puoli astiaa kummassakin. Sanaakaan ei siinä puhuttu, hiljaa vain poronnahka-kallokkaissa tassittiin pehmoisella lumella ja hommattiin illan pimeässä.