Jo olivat molemmat astiat taas melkein täydet, eivät toki vielä aivan.
Silloin pysähtyi Villperi työstään ja kysyi arkaillen:
— Vieläkö minä panen vettä astioihin? — Hänen mielestään sitä jatkoa jo oli tullut hyvä joukko ja häntä rupesi se liika vetevyyskin epäilyttämään. Mutta Turkkunen komensi:
— Pane, pane, astiat täyteen!
Pian olivat astiat aivan täydet ja raahelaiset ajoivat takaisin majataloonsa, sen lämpöiseen pirttiin nukkumaan päivän töistä väsyneinä.
Mutta seuraavana aamuna, ennenkuin päivä vielä oli vaiennutkaan, alkoi kaupan käynti uudelleen. Turkkunen ja Villperi seisoivat taas kumpikin rekensä ääressä ja mittasivat yhä taajalukuisemmalle ostajakunnalle tuota nyt vähän ohkaisemmaksi käynyttä rommia. Mutta siitä he luonnollisesti eivät mitään puhuneet eivätkä toisilleen paljon silmääkään iskeneet, vakavina vain mittasivat ja kiersivät rahoja turkkiensa taskuihin. Ei ollut vielä murkinan aika käsissä, kun heiltä lopullisesti kaikki rommiastiat olivat tyhjät ja myöhästyneet ostajat saivat palata ilman majatalon pihalta. Silloin menivät kauppiaat pirttiin, söivät vankan aterian ja arvelivat ruveta pieniä ettoneunia ottamaan, ennenkuin iltapäivällä kotimatkalle lähtisivät. Villperiä kyllä se makuulle rupeaminen vähän epäilytti, — omatunto kun ei ollut ihan puhdas, — ja jo hän kerran isännälleen ehdottikin, että eiköhän olisi viisainta lähteä heti ajamaan kotiin päin ja levätä sitten taipaleella. Mutta niin painosti sentään häntäkin, että hän hetkeksi vetäysi penkille pitkäkseen.
Mutta kauan ei hän ollut siinä maannut, kun hän yhtäkkiä karahti pystöön. Hän oli kuullut ääniä pihalta ja kun hän ikkunan läpi sinne silmäili, näki hän miesjoukon siellä seisovan, syleskelevän ja kiroilevan, ja hän tunsi siinä joukossa aamuisia ostajiaan. Turkkunen oli samoihin aikoihin tehnyt saman havainnon ja molemmat he heti ymmärsivät, mistä oli kysymys. Ja he arvasivat, että pian ne miehet sieltä tupaankin työntyvät.
Turkkunen hätäysi, pyörähti pari kertaa lattialla neuvotonna ja juoksi sitten uunin taa. Sieltä hän neuvoi Villperi raukkaa, joka yksin avutonna jäi keskelle lattiaa seisomaan:
— Vastaa sinä, että olet vain puukhollari etkä tiedä mistään mitään.
Sano minun jo lähteneen kotimatkalle.
— Mutta jos ne mulle selkään antavat, tuskitteli Villperi. Vaan enempää hän ei ehtinyt. Sillä jo tulla kolisivat miehet suurella rymyllä pihasta pirttiin ja astuivat uhkaavina lattialla seisovan luo, kellä savipullo tai leili, kellä tuopin mitta heristetyssä kourassaan.
— Petit meidät, vettä möit, vesisaksa, juo itse tämä sinukkasi, mutta meille anna rahamme takaisin.