Niin he murisivat ja haukkuivat ja hyvin lähelle kävivät Villperiä, joka verkalleen heidän edestään peräysi pirtin perälle. Tämä koetti selittää, että syy ei ollut hänen, hänellä ei ollut mitään rahoja, hän on vain puukhollari. Mutta siihenkö ne suuttuneet ja petetyt rommin ostajat olisivat asiansa heittäneet!
— Rahat taikka selkään! uhittelivat he. — Eilen möitte oikeaa tavaraa, tänään vesisintua, — maista! Anna rahat tänne, niin saat pitää sotkusi, muuten selkään!
He tarttuivat jo hyvin ilkeällä tavalla Villperiä kaulustaan ja toiset tahtoivat väkisin pakoittaa häntä juomaan myymänsä rommin. Villperi raukka oli helisemässä, varma selkäsauna oli hänellä tiedossa ja häntä sittenkin harmitti se, että Turkkunen itse lymyili uunin takana ja säilytti nahkansa.
Mutta miehet tiukkasivat:
— Rahat takasin ja heti!
Jo rupesi selkään paukkumaan. Silloin Villperi raukka, joka ei muuta neuvoa keksinyt, huusi:
— Tule pois Turkkunen uunin takaa, tule! Miehet tahtovat rahojaan, muuten minut pieksävät.
Salaisuus oli ilmaistu, miehet läksivät uunin taustaa tutkimaan. Tyytymättömänä ja suutuksissaan astui Turkkunen sieltä esiin ja hänen puoleensa nyt koko puijattujen kiukku kääntyi. Eikä siinä auttanut Turkkusen muu, kuin maksa pois rahat vaatijoille. Sekoitettu rommi kaadettiin takasin astioihin ja siten vihdoin, joskin häpeällä, ostajista selvittiin.
Mutta nyt eivät raahelaiset enää majatalon pihalla kauan virnailleet. Kiireellä he valjastivat hevosensa, istuivat rekiinsä tyhjien lekkerien rakoon ja lähtivät täyttä kyytiä ajamaan Kuopion kaupungista pois länttä kohden, ehtimättä majatalonkaan väelle paljon hyvästiä sanomaan.
Kauan he niin hyvää juoksua ajoivat kertaakaan pysähtymättä ja toisilleen sanaakaan virkkamatta; Turkkunen itse ajoi edellä ja Villperi hytyytti perässä. Vihdoin, kun Kuopion kaupunki ja ne rommin ostajat, jotka eivät olleet ehtineet petosta huomata, olivat penikulman päässä takana, antoi Turkkunen eräässä ylämäessä hevosensa astua ja huusi jälempää tulevalle Villperille: