Ääneti palasi hautasaattue Pietari Särkilahden jäljestä pölyävää Karjakatua myöten kaupunkiin päin. Muita jäljempänä seurasi sieltä parvi munkkeja ja pappeja, jotka päät vastakkain painuneina keskustelivat, tehden aina väliin kauhunliikkeitä väljähihaisilla käsivarsillaan. Hämeenkadun kulmasta he hautasaatosta poikkesivat omille teilleen.
* * * * *
Taistelu kiihtyikin.
Vielä samana sunnuntai-iltana saivat turkulaiset, jotka kesäisen juhla-illan ratoksi ja toisiaan tavatakseen liikkuivat ulkosalla, nähdä tapahtuman, joka ilmaisi tuota kärjistynyttä kirkollista vihaa.
Porvaristolla ja varsinkin sen nuorisolla oli tapana pitää iltakävelyjensä tienä tuota kapeata Kirkkokatua, joka kaupungin pääväylänä yhdisti kauppatorin ja tuomiokirkon aukeat. Iloisia ääniä kaiuttivat silloin nuo synkät, kirkolliset kivitalot, jotka reunustivat muuten hiljaista ja juhlallista katua. Porvarisneitoset, jotka ankaroista kodeistaan pääsivät iltahetkeksi jaloittelemaan, kulkivat siellä silloin tiheinä, kikattavina parvina jutellen lemmenunelmistaan, ja tuollaista parvea seurasi aina yhtä sakea nuorukaisjoukko, joka vastakkain tultaessa viskasi milloin lempi-, milloin kompasanoja neitoparveen. Sillä sillalta käännyttiin aina takaisin vastakkain, ja toinen pyörähdyspaikka oli kirkon edustalla. Mutta nuorten parvien välissä asteli myöskin vanhempia porvareita, jotka pitivät lapsiaan silmällä ja juttelivat päivän kuulumisista.
Tämän kapean, kolkon ja ummehtuneelta tuoksahtavan kävelytien varrella oli yksi ainoa kosteikko: Pyhän Eerikin ja Kaikkien pyhien anetalojen välissä oleva pieni aukea, jossa ennen oli ollut Eerikin kaalimaa ja jota siitä syystä sanottiin yrttitarhaksi eli latinan mukaan "hortukseksi". Siinä oli parin pensaan siimestämä kiikkulauta, jossa jaloittelijain oli tapana istahtaa. Mutta tänä sunnuntai-iltana ei siihenkään päässyt levähtämään, sillä tiheänä tungeksiva väkijoukko täytti koko hortuksen.
— Mitä ne siinä seisovat? kyseltiin jaloittelevissa parvissa. —
Onko siellä taas joku tempuntekijä?
— Ei, isä Anselmus siellä kuuluu saarnaavan.
Tempuntekijöillä ja kerjäläismunkeilla oli näet väliin tapana seisottaa väkijoukot tälle paikalle, kerätäkseen niiltä lantteja. Mutta nyt oli tuo Pietari Särkilahden hautapuheesta julmistunut luostarin pappisveli, joka aamulla oli kuunnellut kalmiston kuusistossa, asettunut tähän puhumaan kerettiläisiä vastaan, ja hänen äänensä kajahti kiihtyen yrttitarhan ohitse kulkevalle kadullekin. Hänen kuulijakuntansa oli liikkuvaa väkeä eikä aivan harrastakaan, sillä tyttöjen tirskunta ja poikien pilapuhe jatkui taas kohta, kun he olivat ehtineet aukean ohi. Kulkija toisensa perästä pysähtyi sentään kuuntelemaan munkin kiivaita sanoja, ja siten oli siihen tungos syntynyt.
Isä Anselmus pauhasi ankarasti ajan uutta epäuskoa ja sen levittäjiä vastaan. Kuumin, tuomitsevin sanoin puhui hän niistä, jotka saatanan lähettiläinä vieroittavat ihmisiä pois kirkon helmasta, syöstäkseen heidät helvettiin. Saarnaaja käytti räikeitä vertauksia, sinkautti raskaita syytöksiä ja tuomitsi luterilaiset opinväitteet yhtä armottomasti kuin rutosti. Kadulle pysähtyneitä kulkijoita vihlasivat toisen puhujan voimakkaat huudahdukset: