Puhujan ääni yhä terästyi, kun hän näin suoraan siirtyi siihen asiaan, joka hänen sydäntään enimmän kalvoi. Hän ei tosin ollut alkujaan aikonut käydä tässä hyökkäämään, mutta hänen sisässään viime päivinä kyteneet mietteet tempasivat hänet mukaansa. Hetken kuluttua pääsi hän jo siihen tuttavalliseen, välittömään puhesävyyn, jota hänen kuulijansa aina parhaiten ymmärsivät.
— Tiedättekö, miten pyhäintekeminen tapahtuu, kysyi hän yhtäkkiä mekkomiehiltä. — Niin, olivathan monet teistä mukana, kun piispa Hemming vainaja — muuten perin kunnollinen piispa — kymmenen vuotta sitten autuutettiin Turun tuomiokirkossa. Te näitte lentäväin kyyhkysten liitelevän siellä katon ja juhlalavan väliä, vieden tulia nokassaan, näitte öylättilehtien kuin armosateena putoilevan alas ja salamain näitte kirkossa singahtavan. Ne olivat kaikki ihmemerkkejä piispavainajan pyhyydestä, niinhän? Minä olin siellä myöskin mukana ja apuna nuorena pappina, ja näin, miten ne ihmeet tehtiin. Salamat olivat sytytettyjä pyssynrakeita, kyyhkyset olivat puuta ja kangasta, ja niitä kiidätettiin edestakaisin, palava taula nokassaan, kirkon lakeen kiinnitettyjä lankoja pitkin. Ja öylättilehtiä heitteli ullakkoon kiivennyt suntio alas suuresta tuohivakasta…
— Niin, te ette uskoneet näitä ihmeitä silloinkaan, mutta ette silloin ajatelleet, että se oli tahallista petosta, jolle kirkon kehitysoppi oli rakennettu. Nyt me ajattelemme enemmän, nyt me kysymme, kuinka voisikaan ihminen siten julistettujen pyhimysten kautta tulla paremmaksi taikka saada suojelusta. Kuinka olisikaan Rengon Jaakko, jolle Mikko Sorvali äsken oli rakentanut raajat, voinut kesyttää Friskalan herran hurjaa luontoa!
Pietari tunsi kiihtyvänsä. Hän näki munkkikaapuja vilahtelevan kuusien lomissa, ja hänessä heräsi halu puhua juuri noille pimeille veikoille nyt suorat sanat. Mutta samalla hän tahtoi varoa, että hänen kuulijansa häntä ymmärsivät, ja rupesi senvuoksi taas puhumaan noista äkkiä poistemmatuista vainajista. He eivät olisi ehtineet, jos heillä olisi ollut halua ja varojakin, ostaa itselleen helpotuksia kiirastulessa, sanoi hän. Mutta heillä on varmaankin siitä huolimatta siellä yhtä hyvä olo kuin niillä rikkailla, joiden puolesta papit ja munkit vuodet umpeensa joka päivä ulkomuistilta paapattavat sielunmessuja. Siksipä ei ole myöskään Friskalan herralle taivaallisen tuomarinsa edessä miksikään helpotukseksi se, että hän rikoksensa sovitteeksi lahjoittaa pyhän Birgitan taikka pyhän Olavin luostarille maatilan, jonka viljelijöiltä nyt munkit saavat hänen sijastaan kiskoa veron. Luostariveljet elävät siten ehkä sitä suuremmassa ylellisyydessä ja talonpojat ehkä sitä suuremmassa köyhyydessä. Mutta Pietari-herran luonto ei ole siitä pehmennyt, hän on kyllä ensi humalassaan taas valmis tappamaan ihmisen, päästäkseen siitä synnistä taas jollakin niittymaalla. Tuo niitty ei häntä kuitenkaan iankaikkisuudessa auta, yhtävähän kuin sekään, että hänellä on prelaattina velipuoli, joka hänen puolestaan puhuu ja messut luettaa. Koko tämä aneoppi on sielun myrkkyä, joka taivaan portit sulkee eikä niitä suinkaan avaa, ja kirkko, joka maallisesta hinnasta ihmisille autuutta tarjoo ja toivioretkistä antaa synninkuitit, se johtaa nuo ihmisraukat itsepetokseen ja kadotukseen. Sillä aneet ja saattokulkueet ovat helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, ja niiden jäljissä kulkee rikos ja kirous…
Koskaan ennen ei ollut Pietari näin rajusti rynnännyt paavin oppia vastaan. Tuo äsken luotu hauta oli valanut katkeruutta hänen sanoihinsa, ja nuo kuusten takana kuuntelevat munkit panivat hänet näin pohjiaan myöten purkamaan sydämensä, — hän ei tahtonut eikä voinutkaan tukkia sen tulvaa. Jo puhuessaan hän näkikin sanansa voimakkaasti vaikuttavan sekä vainajain saattajiin että syrjästä kuunteleviin. Hän huomasi erityisesti erään munkin, isä Anselmuksen, kerran jo syöksähtävän esiin hiilostavin silmin kuusten takaa, ikäänkuin häntä keskeyttämään, ja hän näki myöskin vaimonsa pelästyneet, varoittavat kasvot kanervikkomättäältä. Mutta hän jatkoi yhä puhettaan, jyristen ja salamoiden. Ahmien kuunteli hautuumaantäyteinen rahvas, — tuo sydämissään katkeroittunut pikkuväki, hänen voimakkaita, melkein raakoja sanojaan, joiden sisällön se nyt ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen. Mutta oli joukossa niitäkin, jotka arvelivat Pietarin rynnänneen liiaksi, ja he tulivat siitä hänelle puhumaan, kun hän hetken kuluttua lopetti hautasaarnansa.
— Näitkö isä Anselmuksen kuusikossa, kysyi Kissa-Iisakki, huolestuneena Pietarin vuoksi, jota hän vilpittömästi ihaili.
— Näin, vastasi Pietari rauhallisesti: — Hän yritti katkaista puheeni, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.
— Hän luimisti silmillään pahasti — se ei tiennyt sinulle hyvää,
Pietari.
— Usko pois, vakuutti Taavetti Koutakin, — sinun hautapuheestasi on pian tieto piispalla ja prelaateilla.
— Sen kyllä arvaan, vastasi Pietari, tarttuen samalla rohkaisevasti vaimonsa käteen, joka vavisten hänen kainaloonsa hiipi. — Taistelu kiihtyy. Mutta taistelutta vaivuttaisiin taas vanhaan uneen. Ja siihen ei ole meillä lupa vaipua.