Hautamessu oli pidetty sisällä Kertun kappelissa, paarit olivat sitten lasketut rinnakkain suureen, yhteiseen hautaan, ja se oli jo siunattu. Paarien kantajat ja saattajat, sällivainajain sukulaiset ja tuttavat, seisoivat kuitenkin vielä kuusten alla, ikäänkuin odotellen jotakin. Ääneti he siinä seisoivat, mutta heidän vakavat kasvonsa näyttivät kysyvän: Eikö sanota enää mitään?
Heidän mietteensä olivat katkerat. Viiden köyhän miehen henki oli lyhyeen kuitattu. Pormestari ja raati olivat kyllä puuttuneet murha-asiaan, mutta se oli ollut heille vaikea juttu, kun surmaaja oli ylimys ja liikkui ruunun toimessa. Friskalan herra oli maksanut tuomiokirkkoon sakon ja lähtenyt maatilalleen. Nyt olivat hänen raivonsa uhrit maan povessa. Siinäkö kaikki?
Miehet katselivat kulmainsa alta Pietari Särkilahtea, joka seisoi syrjemmällä kanervikossa, ja Pietari puolestaan tunsi, että he odottivat häneltä vielä hautapuhetta. Sellaista ei ollut tapana pitää muiden kuin ylhäisten haudoilla, mutta kuitenkin ymmärsi Pietari tänä pilvipoutaisena syysaamuna niin hyvin noiden pikkueläjäin odotuksen, jotka ääneti nojautuivat kiviaitaan. Hänen oma rintansa oli näet yhtä paljon kevennyksen tarpeessa kuin heidänkin…
Mutta sittenkin Pietari, joka muuten oli hanakka puhumaan koska ja missä tahansa, tällä hetkellä vitkasteli, epäili — ja ihmetteli sitä itsekin.
— He odottavat, — mikset heille puhu, kuiskasi Margareeta, joka oli miestään seurannut tähän hiljaiseen kalmistoon. —
— Mitä heille puhun? kuiskasi Pietari vastaan kuin itsekseen. Hänestä oli nyt todellakin vaikea koota sanottavansa, jota tuntui olevan liiankin paljon. Luonnon raskas syystunnelma häntä ikäänkuin painosti, hänen ajatuksensa hapuilivat, hän ei tuntenut nyt täysin hallitsevansa mielialaansa eikä sanottavansa sisältöä.
— Puhu sitä, mikä mieltäsi enin painaa, kehoitti nuori vaimo.
— Niin lie parasta…
Hiljaisella äänellä, ikäänkuin jutellen lähimpänä seisoville, rupesi Pietari puhumaan siitä, ettei hän tiennyt vainajain elämästä eikä hyvistä töistä mitään kertoa. He olivat elää retustaneet, ja sitten elämä heiltä yhtäkkiä katkaistiin.
— Miksi? — Jo korotti puhuja äänensä. — Miksei pyhä Jaakko, jonka juhlilta vainajat juuri olivat palanneet ja jonka suojelusmerkki heillä oli kaulassaan, estänyt viattoman veren vuotamista? Siksi, etteivät pyhimykset, ei pyhä Jaakoppi enempää kuin pyhä Olavi taikka pyhä Birgitta taikka ne tuhannet muut, jotka paavillinen kirkko on pyhiksi nimittänyt, puutu elävien askareihin, vaan antavat jokaisen itsensä vastata teoistaan ja selvittää välinsä Jumalan kanssa. Toivioretket ja pyhäinpalvelukset ovat valheita, huudahti hän. Tällä petoksella koetettiin täällä taas turruttaa ihmisten mielet totuutta kuulemasta, mutta heidän sydämensä jätettiin kylmiksi.