— Se tappaa meidät kaikki! Jeesus Maaria!
— Kivittäkäämme houkkio!
Vihdoin kompastui viinin ja vihan huumaaman herran hevonen siihen hirsikasaan, jolla linnan pappi ja kirjuri äsken olivat istuneet, itse suistui hän maahan, ja miekka helähti kiviseinään. Silloin pääsi kauhun valtaamain turkulaisten kiukku irti, he juoksivat esille luukkupuodeistaan ja portinpielistä, millä kivi, millä korento aseenaan, nyökäten omaan hurjuuteensa kaatunutta aatelisherraa kohden yhtä silmittöminä kuin tämä äsken. Paenneet olivat huovit ja nihdit, kontilleen nousevan yksinäisen Friskalan herran viimeinen hetki näytti tulleen…
Silloin kuului läheisen Luostarikadun kulmasta turkulaisille tuttu, voimakas ääni, joka kajahti yli meluavan torin:
— Korennot pois! Asettukaa hyvät ihmiset…!
Tämä käskijä oli Pietari Särkilahti. — Hän oli, kirja kädessään, kulkemassa luostarikorttelista torin yli kouluunsa, — yhtäkkiä hän näki edessään verta ja vihaa ja hillitöntä melua. Hän ei heti älynnyt, mitä siinä oli tapahtunut, näki vain nihtien juoksevan esiin sillalta, näki kaatuneet miehet torilla, näki tuttavansa porvarit kiihtyneinä kohotetuin asein, ja hän tahtoi estää heitä enempään tuhoon eksymästä.
Tuossa paikassa rauhoittuikin meluava tori, kaikki pysähtyivät Pietarin ääntä kuulemaan. Friskalan herra kömpi pystyyn hirsikasan juurelta, ja kiitän kellarista juoksi hämmästyneitä herroja ottamaan selkoa kahakan syistä.
Mutta torilla makasi verissään viisi sälliä, jotka eivät enää pystyyn nousseet.
XI. SAARNA JA VASTASAARNA.
Pyhän Gertrudin armotalon hautuumaahan, joka sijaitsi pienessä kuusikossa, maantien varrella, haudattiin paitsi majatalon omia hoitolaisia, myöskin Turun eteläkulman köyhää väkeä, sillä tuomiokirkon aituus oli käynyt ahtaaksi. Siihen kuusikkoon kätkettiin torikahakan jälkeisenä sunnuntaina siinä surmansa saaneet sällitkin.