— Kaikki tämä johtuu Särkilahden hautasaarnasta, kuiskaili
Hannus, kun he, saatuaan tietoonsa tungoksen aiheen, laskeutuivat
Rantakadulle, sitä tietä kirkolle kiertääkseen. — Hän tänä aamuna
laski intohimot irti.
— Näin aiheuttaa hän yleistä pahennusta, vastasi piispankirjuri. —
Nyt hänen mittansa vihdoinkin lie täysi!
— Täysi on. Ensi keskiviikkona olkoon hänen viimeinen pappispäivänsä, — itsepähän mertaan meni!
— Ja me menemme nyt suoraan piispalaan!
Väljävaippaiset miehet kiirehtivät Erik Svenninpojan luo vaatimaan, että Pietari Särkilahti ensi kapitulinkokouksessa pantaisiin syytteeseen kerettiläisyydestä ja kirkollisen pahennuksen aiheuttamisesta. Voitonvarmoina he, kävellessään tuomiorovastintalon ohi, katsahtivat sinne, tietäen, että nyt ei vanha rovastikaan enää kykene suojattiaan pelastamaan, — jalat ovat poikki nyt Lutherin liikkeeltä Suomessa!
Kapealla Kirkkokadulla jatkui vielä hetkisen tungosta ja melua, kunnes syysillan pimeä hajoitti kiistelevät parvet. Mutta vielä kotimatkalla nuo kuumiksi sähähtäneet ihmiset väittelivät siitä, kuka oli syypää pahennukseen, kenen puolta on pidettävä — ja he jäivät kotiporteillaan erotessaankin siitä vielä erimielisiksi.
XII. SYYTETTYNÄ.
Keskiviikkona oli pyhän Lauritsan päivä. Pietari Sillan, jolla kanunkipalkkana oli hallussaan Lauritsan alttari ja siihen kuuluva pappila, oli tänään hoidettava juhlamessu, ja säntillisenä miehenä oli hän jo edellisellä viikolla ryhtynyt asiaankuuluviin valmistuksiin, hankkien messuapulaiset. Mutta juuri se huolellisuus häntä nyt itse juhlapäivän aamuna vaivasi: liian varhain oli hän valmistuksiin ryhtynyt! Lauantaina oli hän pyytänyt Pietari Särkilahden pitämään messun jälkeisen saarnan, mutta heti sunnuntain perästä hän oivalsi, että se oli ollut varomatonta. Mielet olivat nyt Särkilahtea vastaan kovin kuohuksissaan, siitä saattoi syntyä uusi pahennus, jopa itsessään tuomiokirkossa.
Ennen juhlamessun alkamista käveli Silta senvuoksi Hämeenkatua myöten Pietaria vastaan, taivuttaakseen hänet viime hetkessä luopumaan tämänpäiväisen saarnan pidosta. Mutta hän käveli siinä hyvin verkalleen ja usein pysähtyen, sillä häntä hävetti esittää ystävälleen tuo pyyntönsä — olihan se ilmeistä arkuutta! Olisihan hänen, Sillan, päinvastoin pitänyt esiintyä rohkeasti puhdistetun opin puolesta joka tilaisuudessa harmeja ja taisteluita säikkymättä. Eihän Pietari ollut viime pyhänä tehnyt muuta kuin ankarasti tuominnut paavilliset väärinkäytökset, jotka Siltakin sydämessään tuomitsi, — siitä oli Pietari joutunut kirkon mahtavain vihoihin. Siksikö tahtoi nyt hänkin tukkia totuudenpuhujalta suun…?
— Ei, — takaisin Silta jo pyörähti. Mutta hän jäi sittenkin seisomaan aidanvierelle, katsellen Mätäjärven notkosta kortetta korjaavia heinämiehiä, jotka suossa kahlaten haravoivat niitoksensa kuivalle maalle. Arkuutta se on ja raukkamaisuutta, mutta kuitenkin tahtoi Silta varoittaa ystäväänsä… Hän ei tiedä, kuinka kiihtynyt on mieliala pappispiireissä…, tuli voi syttyä pienimmästäkin aiheesta, — eikä Pietari sellaisia aiheita koskaan vältä! Yksinpä porvarienkin kesken ovat mielet kuin veitsen terällä…!