Kun Silta taas kääntyi jatkamaan matkaansa, näki hän Särkilahden jo tulevan vastaansa rauhallisena ja varmana kuin ainakin, etäältä häntä jo kädellään tervehtien. Tuiki vaikea oli Sillan nyt saada kerrotuksi hänelle huolensa ja pelkonsa. Hajanaisesti hän sopersikin, että ehkä olisi Pietarin viisainta pysyä tänään poissa tuomiokirkosta, jotta myrsky vähän pääsisi asettumaan…
— Poissako? kysyi Pietari kummissaan. — Ja juuriko tänään?
— Niin, munkit ovat lietsoneet kaupunkiin suuren kuohun tuon sinun hautapuheesi johdosta. Rynnistit rajusti…!
— Puhuinko mitään väärin?
— Et tietysti minun mielestäni, mutta prelaatit ovat kauhuissaan, he ovat pitäneet kokouksia…
Pietari tarttui ystävänsä käsivarteen ja lähti häntä verkkaan mutta varmasti taluttamaan kirkkoon päin.
— He eivät pidä siitä, mitä me opetamme, sehän on luonnollista. Mutta ajattelepas: jos juuri tänään laiminlöisin tehtäväni, niin sillähän tunnustaisin, etten olekaan puhunut totta, — ethän toki tuollaista perääntymistä puolusta, veljeni.
— En, en! — Siinä nyt Silta taas tunsi umpimutkassa olevansa. Mutta hän koetti selittää tarkoituksensa: — Et tunne mielialaa kaupungissa, toiset ovat puolellasi, toiset sinua vastaan, tarvitaan vain kypene… Olisihan hirveätä, jos tuomiokirkossa jotakin tapahtuisi…
— Minun saarnaniko johdosta? kysyi Pietari.
— Niin, jos taas haastat taistelua…