— Taistelu on välttämätön, Silta, sitä emme saa väistää, emme kirkossakaan. Mutta — lisäsi Pietari hymähtäen — tämänpäiväisestä saarnastani voit olla aivan levollinen… Pidä vain rauhassa Laurinmessusi, minä en tuota tänään sinulle enkä kirkolle pahennusta, — vaikkapa se olisikin siellä viimeinen saarnani.
Silta ei ollut vielä täysin rauhoittunut. Mutta Pietarin viimeiset sanat tempasivat hänen ajatuksensa toisaalle. Hän nosti katseensa maasta, jonne hän oli puhuessaan tähystellyt, ja kysyi:
— Olet siis jo kuullut sinäkin…?
— Että messun jälkeen pidetään kapitulinkokous juhlapäivästä huolimatta, — olenhan saanut kutsun minäkin.
— Ja että siellä nostetaan kysymys…?
— Minun erottamisestani, — huhu on liidellyt jo luostarikortteliinkin. Äsken juuri lohduttelin kotiportilla vaimoani, joka huolehti, miten me sitten elämme, jos minulta virka viedään. Mutta tunnusta pois, Silta, juuri tänään en saa olla messusta poissa — enkä kapitulista. Tule!
Kirkossa oli tänään väkeä enemmän kuin tavallisesti toisen luokan juhlissa, ja korkeakuorissa olivat kaikki prelaatinpaikat täynnä, yksin vanha tuomiorovastikin oli sinne kannettu. Piispantuolissa kyyhötti pieni Erik Svenninpoika levottoman näköisenä. Hänen takanaan istuvan Hannus Pietarinpojan harmailla kasvoilla ei sitävastoin värähdystäkään näkynyt, mutta mestari Gasparuksen poskien tumma parranpohja näytti voitonvarmana säteilevän. Kanunkien kasvoilta kuvastui odottavaa jännitystä.
Juhlamessu, jossa tavanmukaisesti pyhä ruumiskin lasisesta monstranssista rahvaalle näytettiin, meni säännöllistä menoaan. Juhlallisena kertoi Silta sitten koristeellisessa puheessa pyhän Lauritsan legendan. Hän kertoi tuosta hurskaasta miehestä, joka 1250 vuotta sitten oli ollut Rooman kristillisen alkuseurakunnan rahanvartijana. Häneltä vaativat pakanalliset prefektit uskovaisten keräämiä köyhäin varoja. Mutta Lauritsa ei suostunut ilmaisemaan niiden kätköpaikkaa, — ei sittenkään, vaikka keisari käski kärventää häntä paistinraudalla. Lauritsa paistettiin todellakin halsteritulella, hän kärsi kauheimman kidutuksen ja kuoli hiljaiseen rukoukseen, joka hänelle antoi voimat kestää rääkkäyksen. Silta lopetti siron esityksensä panemalla painoa vähemmän itse tuohon vanhaan pyhimystaruun kuin sen osoittamaan hiljaisen, välittömän rukouksen voimaan…
Mutta harvat hänen viittauksiaan huomasivat. Ja kun pitkä legenda vihdoin oli päättynyt ja kuorilaulajain virsi sen jälkeen vaiennut, kohdistuivat kaikkien, niin pappien kuin maallikkojen, katseet jännityksestä vallan hehkuvina saarnastuoliin. He tiesivät, kenen siihen oli määrä nousta ja tahtoivat nähdä, uskaltaako se mies siihen nyt todella astua saarnaamaan. Monet tiesivät senkin, että Pietari Särkilahti juuri tänään aiottiin erottaa papillisista viroistaan ja he olivat uteliaat kuulemaan, mitä hänellä itsellään oli sen johdosta sanottavana, — odottivat, että hän nyt jäähyväisiksi pitäisi jyryävän riitasaarnan samaa maata kuin äsken pyhän Kertun kirkkomaalla.
Pietari oli sakastissa riisumassa messupukunsa. Siellä jo nuoremmatkin papit häntä kohtelivat kuin mennyttä miestä. Mutta kuitenkin tuli Jaakko Vennä vielä häntä varoittamaan.