— Puhuit itsesi satimeen, Pietari, viime sunnuntaina hautuumaalla, virkkoi punanenäinen pappi lempeästi nuhdellen. — Sitä älä tee enää tänään, — onhan asia, jota voit pahasti vahingoittaa, meidän kaikkien yhteinen.
— Ehkä vahingoitamme sitä vähimmin, jos nukumme tai juopottelemme, vastasi Pietari pistävästi, — hän ei tätä liittolaistaan vieläkään rakastanut.
Mutta nuori Vennä tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle aivan sydämellisesti:
— Älä käännä Pietari kärkeäsi minua vastaan, joka olen heikko. Sinä olet luja, sinua tarvitsemme. Puhdistetun opin asia ei voita meidän oloissa liiaksi rynnistämällä! Kuinka sanoikaan Luther: lapsille annetaan ensin ravinnoksi maitoa ja velliä, kunnes he niin kasvavat, että voivat niellä lihaa ja leipää…
Pietari hymähti vastatessaan:
— Hän sanoi myöskin: toiset tulevat luoksemme juosten, toiset käyden, toiset ryömien. Sinä Jaakko harrastaisit ilmeisesti enin tuota viimemainittua keinoa. Mutta miksi minua vielä varoitat, Jaakko, tiedäthän mitä tänään joka tapauksessa tulee kapitulissa tapahtumaan…
Jaakko keskeytti hänen lauseensa, kumartui hänen korvansa luo ja kuiskasi, Pietaria kirkonovelle saatellen:
— Emme tiedä sitä vielä varmaan, vielä on mutkia matkassa… Älä heitä kirvestä mereen…!
Pietari ei joutanut häntä enää kuuntelemaan. Hänen oli noustava saarnastuoliin, kirkontäyteinen rahvas häntä jo kärsimätönnä odotteli ja näytti nielaisevan hänet silmillään, kun hän vihdoin astui näkyville sakastinpuoleiselle seinämälle rakennettuun, pyöreään pönttöön.
Saarnamiehen ääni rupesi kuulumaan hartaana ja vakavana, — se vaikutti heti rauhoittavasti monien huhujen ja ärtyneiden mielikuvain kiihoittamiin ihmisiin. Eihän hän nyt haastanutkaan toraa, ei hyökännyt paavia eikä munkkeja vastaan — hiipipä toisten kuulijain mieleen melkein pettymystä!