Pietari puhui näet tänään pyhästä Raamatusta, tuosta unhoittuneesta kirjasta, joka kuitenkin on kaiken totuuden oikea lähde. Kaikkinaiset erehdykset ja väärinkäytökset ovat juuri johtuneet siitä, että tämä Jumalan alkuperäinen sana on jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ja tähän on taas osaltaan syynä sekin, ettei Raamattua ole käännetty kansan ymmärrettävälle kielelle. Elävän uskon herättämiseksi on kuitenkin välttämätöntä, että tästä kirjasta ruvetaan kristityille tietoja antamaan ja senvuoksi tahtoi puhuja nyt siitä lukea pienen kappaleen, kappaleen Kristuksen omaa opetusta. — Vapahtaja oli kerran opetuslapsineen vuorella — niin kertoi Pietari lämmöllä ja hartaasti — ja sinne tuli heidän luokseen paljon kansaa. Tuolla vuorella hän silloin piti kansalle saarnan. Harvat meistä ovat kuulleet sen Vapahtajan oman saarnan; sen nyt luen tässä meidän omalle kielellemme tulkittuna…
Pietari oli kreikkalaisesta Mateuksen evankeliumista koettanut suomeksi kääntää vuorisaarnan. Tämän käännöksen oli hän ottanut mukaansa kirkkoon ja hän kehitti nyt eteensä kankean paperin. Äskeisestä jännityksestään lauenneelle ja nyt uuteen uteliaisuuteen virinneelle kuulijakunnalleen rupesi hän siitä lukemaan voimakkaalla äänellä, joka täytti suuren temppelin:
"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta — — —"
Se oli outoa kuulla prelaateista, jotka vuorisaarnan latinaksi tunsivat, ja vielä oudompaa kirkkorahvaasta, joka ei tätä kaunista saarnaa tuntenut ja nyt ensi kerran kuuli raamattua suomeksi luettavan. Kankeasti tuntui kansan kieli sopeutuvan noiden korkeiden käsitteiden esittämiseen, mutta se kaikui kumminkin juhlalliselta, se vaikutti nähtävästi suomalaisten sydämiin, jotka tuon saarnan hyvin ymmärsivät. Koko suuressa kirkossa ei kuulunut muuta kuin saarnaajan miehekäs ääni, henkeään sanankuulijat pidättelivät, — niin kauas olivat häipyneet kaikki melun ja kiihtymyksen aikeet. Kuorissakin istuivat esipapit tuijottaen saarnaajaan suurin silmin. Mikä heihin niin voimakkaasti vaikutti? He eivät olleet koskaan ajatelleet, että Raamattua voisi näin suomeksi lukea taikka että sen sana rahvaan kielellä tuntuisi elävältä Jumalan sanalta. Yksin pieni piispakin, joka ei luetusta mitään ymmärtänyt, tunsi voimakkaan väristyksen ytimiään myöten, ja vanhalta tuomiorovastilta sumensivat silmiin kihonneet vedet kokonaan näön. Mutta hänen sydämessään tulvaili lämmittävä, elävöittävä virta ja hänestä tuntui, kuin olisi uusi, valoisa aika pulpahdellut häntä vastaan saarnaajan sanoista…
Kirkon toisessakin osastossa, kansan puolella, lämpenivät ja sulivat sydämet, sen Pietari puhuessaan välittömästi tunsi. Tuhannet silmät seurasivat kuin hiilostaen hänen huuliensa liikettä eikä noihin ahmiviin katseisiin nyt mahtunut katkeruutta eikä vihaa. Mutta Pietarin tajuntaan tarttui erityisesti kahden mustan silmän hiilos. Hän ei voinut nähdä, kenen ne silmät olivat, — tummapukuinen, kalpea mies seisoi liian kaukana ovensuussa, puolittain pylvään pimennossa, — mutta hänen herkkä sielunsa aavisti noiden palavain katseiden ahjon ja se aavistus toi hänen rintaansa uuden, nousevan toivon…
* * * * *
Lauritsan juhlasta huolimatta oli kapitulinkokous määrätty täksi keskiviikkopäiväksi, koska viime päivinä kärjistynyt asema ei prelaattien mielestä sietänyt viikon viivytystä. Tuomiorovastin tuoli kannettiin juhlamessun päätyttyä suoraan kapitulin taloon ja hetken kuluttua sinne kokoontuivat muutkin esipapit ja tuomioherrat.
He istuivat siellä ääneti ja vakavina paikoillaan. Ennen messua olivat Pietarin ystävät selvästi huomanneet heidän silmissään ilkkuvan, voitonvarman hymyn, mutta nyt kapitulinhuoneessa näytti kirkosta tuotu mieliala taltuttaneen tuon ivan. Pitipä mestari Gasparus tarpeellisena ennen kokouksen alkamista vielä sipsuttaa tuolilta tuolille kuiskaamassa:
— Se oli ovelasti keksitty saarna. Mutta olihan siinä kuitenkin uhmaa ja kerettiläisyyttä. Pyhä istuin ei tahdo luettaa Raamattua kansalle, joka ei sitä voi sulattaa eikä selittää.
— Mitähän mies aikonee noin uhmaillessaan? kysyivät katooliset kanungit.