— Hän pyrkii marttyyriksi, jotta häntä paremmin kuunneltaisiin, selitti Gasparus silmää iskien.
— Kaikki siis kansaa kiihoittaakseen!
— Mutta juuri siksi on hänet tehtävä vaarattomaksi!
Pietarin astuessa sakastista, jossa hän oli pukunsa muuttanut, kapitulinsaliin, tervehti hän säädettyyn tapaan piispaa, mutta tämä vastasi karttaen hänen katsettaan, — jokainen ymmärsi tällaisen tervehdyksen tarkoittavan, että nyt astuu siinä kanunki viimeisen kerran tuomiopöydän ääreen. Mutta Erik Svenninpoika kiirehti, yhä tuo levoton ilme kasvoillaan, heti esittämään päivän juoksevia pikkuasioita, jotka pian suoritettiin.
Silloin sai sananvuoron harmaja prelaatti ja kaikki kääntyivät kuuntelemaan Hannus Pietarinpojan odotettua syytöspuhetta. Hänessä kauan kytenyttä kiukkua olivat munkkien äskeiset nuhteet vielä terästäneet ja alunpitäen puhui hän senvuoksi jyrkästi, joskin kylmästi. Vihdoinkin hän sanoi ajan tulleen tuomiokapitulille käydä kitkemään pois pellostaan sen kerettiläisyyden rikkaruohon ja uskonpilkan, jota yksi kapitulin omista jäsenistä kylvää — häneltä on jo liian kauan turhaan odotettu katumusta ja parannusta. Nyt on tämä mies lopuksi saanut aikaan julkisen pahennuksen. Vihityllä hautuumaalla on hän solvannut kirkkoa, sen pyhimyksiä, sen esipappeja, jopa Rooman pyhää istuintakin, lainoittaen kansan melkein tappeluun. Hän on kirkolle vaarallinen mies ja arvoton sitä palvelemaan. Sellainen jäsen on leikattava pois ja heitettävä sen kirkon kiroukseen, jota hän on herjannut…
Hannus näytti ankaroilla sanoillaan tahtovan karkoittaa uhrinsa kuin saastaiseksi julistetun suoraapäätä pois koko kapitulinsalista ja monet jo kääntyivätkin Pietari Särkilahden puoleen katsomaan, eikö hän jo sillä manauksella lähde. Mutta Pietari nojautui pinnaltaan tyynenä tuolinsa selustaan, — tätä hetkeähän hän juuri oli odottanut, siihen hän oli valmistautunut. Juuri täällä kapitulin edessä, sen virallisessa istunnossa, oli hän kauan halunnut saada esittää asiansa paavillisille prelaateille, ja hän pakotti nyt liian vilkkaiksi pyrkivät ajatuksensa kokoon voidakseen vastata kyllin ytimekkäästi, selvästi ja sitovasti. Verkalleen hän nousi tuolistaan, kumarsi piispalle ja kysyi:
— Saako jo syytetty vastata?
Mutta piispa katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea toisten prelaattien katseista, ja vastasi sitten, nähtävästi ennakolta sovitun ohjelman mukaan:
— Vielä ei ole olemassa syytöskirjaa. — Prelaatit olivat päättäneet laatia Särkilahtea vastaan varsinaisen syytöskirjan, johon aikoivat koota kaikki hänen syntinsä ja väärät opetuksensa, mutta se teos ei ollut vielä valmis. — Kapitulille on vasta tehty ehdotus…
— Enkö saa puolustautua? uudisti Pietari kysymyksensä terävämmällä äänellä, josta jo värähti suuttumusta ja voimaa, vaikka hän koettikin pakottaa itsensä kylmäksi. Hänen kalpeilta kasvoiltaan säteili niin lujaa varmuutta, että tuomioherrat häntä katsellessaan melkein kävivät ymmälle. Hän ei ollut ollenkaan altavastaajan näköinen, ja he puolestaan eivät olleet valmiit käymään hänen kanssaan nyt opilliseen väittelyyn. Toiset kapitulin jäsenistä taas myönsivät Pietarin vaatimuksen oikeutetuksi.