— Leimusit liekkinä ja voitit?
Miltei ynseänä huudahti sen luostarinpriori, mutta Pietarin kasvot kirkasti samassa valoisa muisto, jonka hän tiesi heidän yhteiseksi wittenbergiläisiltä oppivuosilta.
— "Tohtori Eck on kerrankin lopullisesti murjonut tuon ryntäävän munkin", — muistatko, Mikko, tuota vastustajaimme huutoa, joka eräänä kevätpäivänä meitä vihlasi ja sapetti. Sillä meissä itsessämme asui syvänä ja kirkkaana vakaumus, että päinvastoin juuri Martti-munkki oli täydellisesti kukistanut vastaväittäjänsä. Molemmat luulivat voittaneensa!
Jo leimahti iloinen, virkistävä muistonvälke priorinkin sisäänpainuneesta katseesta, ja hänen kasvoilleen kohosi kuin yhtäkkiä avautuneesta hetteestä elämän tervettä väriä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kuristi kokoon sen riemahtavan tunteensa ja sammutti muistonvälkkeen silmistään. Pietari jatkoi, ikäänkuin hän ei tuota ilmeenvaihtelua olisi huomannutkaan:
— Tiedätkö, mistä nämä pääsiäisväittäjäiset alkujaan johtuivat?
— Tiedän kovin vähän teidän kiistoistanne.
— Siitä, että minut tahdottiin — ja kai edelleen tahdotaan — erottaa papillisesta arvostani ja julistaa kirkonkiroukseen.
Karpalainen koetti pakottaa itsensä välinpitämättömäksi noita ulkomaailman riitakysymyksiä kohtaan, mutta hän seurasi kuitenkin ilmeisesti vilkastuneena vanhan ystävänsä tarinaa, kysyen:
— Olen siitä jotakin kuullut, — luuletko heidän panevan uhkauksensa toimeen?
— Panevat jos voivat, — ja ehkä se selventäisikin aseman. Mutta toistaiseksi siitä tuskin tulee mitään.