— Olenhan kuullut, sinä saarnaat, väittelet, kaadat, isket; sinullahan on jo puolue Turussa.
— Moititko minua siitä?
Pietari heitti tuon kysymyksen esille äkkiä ja terävästi, ikäänkuin yhdellä repäisyllä tunkeutuakseen vierustoverinsa sydämeen. Tämän levottomat katseet lainehtivat tuokion kuin hämmennetty lähde, — hän ei voinut Pietarille suoraan vastata. Vältellen hän sitten rupesi puhumaan:
— Me elämme eri maailmoissa, Pietari. Sinä rynnistät kirkkoa vastaan, minä kamppailen itseni kanssa, syrjässä elämästä, jonka humua pakenen, pyrkien voittamaan ne ajatukset, jotka sieluani riuduttavat. En pyydä muuta kuin saada sopusoinnun omaan pikkumaailmaani…
— Ja kaipaat kumminkin jotakin enempää…, virkkoi Pietari varmalla äänellä. — Kävit kerran saarnaani kuulemassa.
— Niin, en voi olla johdonmukainen. Kaipaan jotakin, mutta kartan ja pakenen taas sitä kaipaustani. Sillä jokainen tuulahdus sen ulkomaailman humusta, joka on sinun taistelutanteresi, Pietari, särkee rauhani. Ei minusta ole sinulle auttajaksi!
Pietari ei puhunut mitään, katseli vain melkein säälien ystäväänsä, jonka päättäväisen kiellon hän jo tunsi kestämättömäksi. Mutta Mikko käänsi keskustelun toisaalle, virkkaen äkkiä keveämmin:
— Olen kuullut, että äsken olet ollut opillisissa väittäjäisissä.
Siellä oli meidänkin miehiä…
Kuluneen pääsiäisen aikana oli kapitulissa tavanmukaisten pääsiäisjuhlain yhteyteen järjestetty väittäjäiset, joissa mestari Gasparus oli ottanut kumotakseen luterilaisia opinkappaleita ja joissa Pietari oli niitä puolustanut. Tuo tilaisuus, johon oli saapunut maalaispappeja, luostariveljiä ja latinankieltä ymmärtäviä maallikoitakin, oli herättänyt Turussa melkoista huomiota. Molemmin puolin oli oltu hyvinkin kiihtyneinä, ja väittäjäisiä oli sitten pienemmissä piireissä jatkunutkin. Pietari, jonka toiminta oli yhtenäistä väittelyä, ei tuota tapausta pitänyt niin erittäin tärkeänä.
— Sainhan kerran papeille ja prelaateille esittää Lutherin päätotuudet ja puhua suuni puhtaaksi, se oli pääasia, virkkoi hän.