— Pelkäsit?
— Ehkä pelkäsin… Ei, en nyt, vaan väliin taistellessani, — minä olen, Pietari, näinä vuosina paljon taistellut!
— Itseäsi ruoskinut, vapautuaksesi epäilyksistäsi, jotka sinua eivät kuitenkaan jätä. Niinkö?
— Niin, niin. Mutta sinähän et hyväksy yksityisrippiä, tuomitset siitä meitäkin…
Pietari laski huoahtaen kätensä munkin polvelle ja lausui vakavana:
— En tullut sinua ripittämään enkä tuomitsemaankaan, Mikko.
— Miksi siis tulit? kysyi levotonna istuva isäntä.
— Tulin pyytämään apuasi.
— Minun apuani — sinäkö? Apuani mihin?
— Työhöni, taisteluuni. Näetkös, vanha veli, olen minäkin näinä vuosina taistellut, joskin toisella tavalla.