Pietari vallan hengästyi tuosta pienestä kävelystään, mutta hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa; rientoaskelin hän saapui luostarin portille, jonka kankeata, kumahtavaa kolkutinta hän kävi heiluttamaan. Hän muisti vanhastaan, että tällä portilla sai aina kotvan odottaa, ja silmäili sillävälin siitä ylängöltä mielihyvällä kevätpäivän kilossa kylpevää kotikaupunkiaan. Läheisen luostarikorttelin matalain puutalojen turvekatoilla loisti kevään heleä vihreys, joka hauskasti taittui kivitaloisen, vakavan kirkkokorttelin tummanpunaisia tiilikattoja vastaan. Tulviva Aurajoki vieri mahtavan näköisenä Aningaisten puolen vastakynnettyjen peltosarkojen vieritse, ja sen takaa välkähtelivät uusien puutalojen kellertävät seinät… Olipa siitä aikaa, kun Pietari tältä luostarinmäeltä oli kotikaupunkiaan katsellut.
Jo rasahti rautainen lukko, ja Pietari astui luostarinportista sisään. Palveleva veli peräytyi ällistyneenä Pietarin nähdessään…, niin, tosiaankin, taisipa hänen hämmästyksensä olla ymmärrettävä. Usein oli Pietari saarnoissaan säälittä suominut luostarilaitosta, jonka kaavamaista ulkokullaisuutta ja hedelmätöntä toimettomuutta hän piti sielujen hautana, usein oli hän kuvannut munkit yhteiskunnan loisiksi, jotka omaksi mukavuudekseen käyttivät hyväkseen ihmisten herkkyyttä. Varmastikaan ei tuo laiskannäköinen likanaama ollut oppinut häntä, Pietaria, myötätunnolla ajattelemaan!
— Pyrin priorin puheille, virkkoi hän avaajalle.
— Mestari Mikaelin?
— Niin juuri.
— Teidän tulee odottaa refektooriossa. Äsken lannoitettujen kaalimaiden kupeitse ja Pyhälle Annalle omistetun luostarinkirkon ohitse käveli Pietari melkein kolmionmuotoiseen pihaan, jonka keskessä oli pieni puistikko. Pihan joenpuoleisella reunalla, johon päivä suvesta paistoi, oli pylväiden kannattama katoskäytävä: siinä loikoili ryhmä kaupungin kerjäläisiä, jotka päivittäin olivat tottuneet saamaan veljespöydästä jääviä ruuantähteitä. Joku maallikkoveli kantoi laahustavin askelin kalisevia pahka-astioita ruokahuoneesta keittiöön, jonka ovelta lemahti rasvaisen rokan tuoksu. Pietari asteli uteliaiden katseiden seuraamana vanhalta muistilta ruokahuoneeseen, jossa hän tervehti eräitä unisina murkinaansa sulattelevia elättejä, jotka olivat lahjoittaneet luostarille kaikki varansa ehdolla, että kuolemaansa asti saisivat ravintonsa veljesten pöydästä. Pitkän, kapean huoneen perältä nousi pari pappismunkkia, jotka sieltä pimennosta kotvasen tulijaa katselivat ja sitten poistuivat. Pietari oli tuntevinaan isä Anselmuksen vihaisen silmänvälkkeen. Taas tunsi hän mielessään sen pingoituksen, joka häntä teiniaikanakin aina oli ahdistanut, milloin hän vain oli käynyt tässä huoneessa, — hänen mielikuvitustaan olivat aina vaivanneet nuo monet suljetut, salaperäiset ovet, joiden takana munkit asuivat. Tässä luostari-ilmassa oli hänestä nytkin jotakin raukeutta ja kyllästymistä, melkein tylsyyttä, — pari munkkia, jotka viereisessä kirjastohuoneessa puolinukuksissaan jotakin kirjaa kopioivat, olivat hänestä tuon tylsyyden perikuvia.
Kauan saikin Pietari siinä hämärässä huoneessa yksin istua. Vihdoin kuuli hän yhden noista pikkuovista narahtavan ja tummaa taustaa vastaan näkyivät kalpeat kasvot ja valkeat kädet, — tuokion kuluttua vasta erottautui hoikkanen mustapukuinen mies, joka häntä kohden käveli. Se oli Mikko, — nuo hienot kasvojenpiirteet tuntuivat vain entistään ohkaisemmilta, ja valkea otsa näytti entistä enemmän ulkonevan mustasta tukasta. Katse oli usein ennenkin ollut rauhaton, mutta nyt se tuntui vielä rauhattomammalta. Mikko kiirehti askeleitaan ja ojensi kätensä eteenpäin ikäänkuin syliksi käydäkseen, mutta hillitsi itsensä samassa, tervehti Pietaria tyyneesti ja ohjasi hänet viereensä istumaan perärahille, mistä ääni ei ovensuuhun kuulunut.
— Aavistin sinun tulevan, lausui Mikko, puristaen uudelleen harvinaisen vieraansa kättä.
— Odotit? kysyi Pietari, tarkaten mielenkiinnolla vanhan ystävänsä verettömiä kasvoja.
— Enhän tiennyt odottaa, tunsin sen vain…