Hän laskeutui alas portinpatsasta myöten, asettui hehkuvin silmin veljensä eteen ja kysyi kuiskaten:
— Ovatko, Pietari, kaikki pyhimystarut valhetta…?
— Ne ovat taruja. Niitä ovat usein hurskaat miehet keksineet vilpittömässä tarkoituksessa, herättääkseen ihmisissä herkkää, uskonnollista mieltä. Mutta tuo tarkoitus on vienyt harhaan; eiväthän ihmetarut meitä auta autuuden tiellä. Enkö ole teille opettanut, että vain yksi tarina on tosi, se, joka on kirjoitettu siihen suureen kirjaan…
Juhlasaattue kiemurteli kauniin laulun kajahdellessa eteenpäin kapeaa katua. Nuori teini silmäili sitä kuin kaihoten ja kääntyi sitten portista sisään. Pietari seurasi murheellisin katsein nuoren veljensä verkkaisia askeleita. Paavalin kysymykset ja mielialat olivat hänelle taas yhtäkkiä kuin väläyttämällä näyttäneet, kuinka matalaan hän oli saanut uudistusaatteensa kylvetyksi yksin koulussaankin, jonka nuoria taimia hän kuitenkin oli koettanut kasvattaa nimenomaan ajatteleviksi työapulaisikseen. Vanhain käsitysten juuret ovat liian syvässä, ne imeytyvät tiedottomasti polvesta polveen.
— Ja minä olen niitä juuria katkoakseni liian yksin ja liian rikki, huoahti hän, antaessaan lapsen äidin syliin. — Ja ruumiillisestikin liian heikko, lisäsi hän ajatuksissaan, — melkeinpä oli pienokainen tuntunut raskaalta hänen käsivarrellaan. Olivatko hänen voimansa todella noin heikontuneet? Ei, hän on hiukan vain rasittunut, niin lohdutti hän itseään, koettaen pullistaa sisäänvajonnutta rintaansa.
Mutta tuo lohdutus ei häntä rauhoittanut. Hän oli riehunut paljon itseään säästämättä, mutta mitä oli siitä jälkeä…? Pietari tunsi nyt selvemmin kuin ennen tarvitsevansa apua työssään koulussaankin, jos mieli maaperää raivata kasvuvoimaiseksi puhdistetulle opille.
— Nyt lähden Pyhän Olavin luostariin, virkkoi hän äkkiä ääneensä vaimolleen, joka odotti häntä huoneeseen palaamaan.
— Luostariinko, Pietari, ihmetteli tämä. — Ei sinulla siellä ole ystäviä.
— Ehkä on sentään, siitä tahdon juuri tänään saada selon.
Verkalleen käveli hän taas tyhjäksi jäänyttä katua pitkin matalain pikkutalojen lomitse Kaskenmäen rinteelle sen rakentamattoman paltaan poikki, joka erotti luostarin kaupungin laitimmaisista taloryhmistä. Päivänpaisteessa hohti hänen edessään suuri, moniosainen luostarirakennus, umpeenmuuritettuna kuin linna. Tuota linnaa aikoi hän nyt siis lähteä valloittamaan! Taistelu riehui edelleen, se oli ollut kiivasta koko talven, eikä Pietarin asialle erittäin voitokasta. Päinvastoin, taantumusta oli hän tuntenut mielissä työnsä herättämän ensimmäisen innostuksen jälkeen; uusi piispa oli katoolisia menoja virkistämällä todella vieroittanut hänestä hänen entisiäkin ystäviään. Saisiko Pietari nyt avukseen sen liittolaisen, jota hän koko talvikauden oli uneksunut ja toivonut, vaikka hän aina sen toivonsa toteuttamisen oli siirtänyt toistaiseksi?