— Puolellanne on siis kuitenkin maallisen vallan suosio, virkkoi Mikko, joskin äskeistä tyynemmin. — Sinä moitit sitä, että kirkot ja luostarit ottavat porvareilta ja talonpojilta maita ja rahoja maksuksi sielumessuista…
— Niin teen.
— Eikö ole asia sama, jos sinä ja ystäväsi saatte kuninkaalta suosiota ja palkintoja siitä, että saarnaatte paavia vastaan? — Hän käveli kierroksen kuluneella permannolla ja jatkoi: — Minusta tuntuu aikaa olevan äärettömästi siitä, jolloin me Wittenbergissä yhdessä innostuimme, mutta muistanpa: meitä lämmitti silloin ajatus taistella väärinkäytöksiä vastaan, ajaa opinpuhdistusta sen omalla voimalla! Onko sillä liikkeellä vielä se puhdas pohjansa, Pietari, taisteletteko edelleen samaa, epäitsekästä taistelua?
— Samaa, vastasi Pietari. Mutta hän tunsi samalla mielensä käyvän rauhattomaksi.
Taas istahti munkki ystävänä vanhan toverinsa viereen ja jatkoi:
— Niin, sen olen sinusta aina uskonut. Sinä olet johdonmukainen ja luja, itse vain hapuilen…
Mutta Pietarin mieli lainehti jo levotonna. Hänen rintansa kohoili, hän tarttui vierustoverinsa käsivarteen:
— Hapuilen usein minäkin… Kuule, Mikko, miksi minulta tuota kyselet?
— Miksi? Siksi, että itse aina epäilen ja saan käräjöidä itseni kanssa. Tulit pyytämään apuani, niin sanot, minä jo senvuoksi haarniskoin itseni joutumasta takaisin sinun vaikutuksesi alle, jota olen koko ajan tuntenut ja jota vieläkin pelkään…!
Pietari tuskin tällä hetkellä kuuntelikaan puhetoverinsa heikkoudentunnustusta, sillä hän tunsi avuttoman heikkouden avautuvan omaan rintaansa ja ponnisteli turhaan sitä vastaan. Vasta tuokion kuluttua hän kuin tempautuen irti uuvuttavasta unesta lausui vavahtavalla äänellä: