— Niin, Mikko, suurta apua ja suurta uhrausta tulin sinulta pyytämään, mutta nyt tuskin tiedän, uskallanko sen tehdä. Tahdoin vetää sinut ulos luostarikammiostasi…
Mikael Karpalainen ei hämmästynyt eikä hätääntynyt, niinkuin Pietari oli olettanut, vaan istui rauhallisena, ikäänkuin olisi hän sellaista ehdotusta juuri odottanut. Mutta sitten hän kuitenkin näytti säikähtävän omaa rauhallisuuttaan:
— Olenhan arpani valinnut, Pietari, en voi jättää veljeskuntaani.
— En sinua sitä jättämään vaadi, puhui Pietari harvakseen. — Ajattelin sinua apulaiseksi kouluuni, — tunnen jo usein voimani pettävän.
— Olet rynnännyt liian rajusti, olet polttanut itsesi, lausui Mikko tarkaten Pietarin kasvoja, joista hän muisti ennen nähneensä yksinomaan lujuutta, mutta joilta nyt kuvastui hämmentymistä ja raukeutta. — Muistatko, Kurki-piispa jo varoitti sinua itseäsi kesken polttamasta.
— Muistan. Siksi tarvitsen apuasi.
— Mutta tuumasi on kummallinen, jatkoi Mikko miettiväisenä. — Miksi tulet pyytämään apulaiseksesi minua luostarista, kun tuomiokirkko on pappeja täynnä.
— Tarvitsen apumiehen, joka voi opettaa pojilleni, Suomen vastaisille papeille, tieteitä ja samalla totuutta. — Pietari pyöritti hetken sanoja huulillaan, ennenkuin jatkoi: — Sinun koulusi täällä luostarissa kituu, on tainnut jo lakatakin?
— Niin on, etkä ole sinäkään siihen syytön, vastasi Mikael hiukan katkerasti. — Ihmiset ovat kylmenneet luostaria kohtaan, he eivät lähetä enää poikiaan munkeiksi valmistumaan. Rivimme harvenevat…
— Valitatko sitä? kysäisi Pietari äkkiä.