— Kuinka en, — ainakin valitan ihmismielten ynseyttä ja kovettumista. Harvoinpa saa luostarimme enää lahjojakaan… — Mikko puhui kiirehtien, ikäänkuin pyrkien pakoon vieraansa syvemmälle tunkevaa kysymystä. — Eivät saa säkkiveljemmekään enää vapaasti kulkea pitäjillä, voudilta pitää heillä nyt olla lupakirja, niin on kuningas määrännyt, sekaantuen kirkon asioihin.
— Ehkä on hänellä siihen ollut syytäkin, lausui Pietari, voimatta salata moitetta äänestään.
— Syytäkin, — niin, onhan rappeutumista meidänkin joukossamme, niinkuin on papistossakin…
— Sitä vastaanhan lähdimme kerran taistelemaan ja juuri siksi nyt apuasi tarvitsen, virkkoi Pietari, taas tarttuen varsinaiseen asiaansa. — Sinä olit luostarikouluusi hyvin kiintynyt, etkö ollutkin, Mikko?
— Se oli rakkain laitokseni, lohduttajani, kannustajani. Siellä elin ja toivoin…
— Senpä uskon, minulle on kouluni sama aarre, — ei, vielä kalliimpi se on. Siihen kätkeytyy koko tulevaisuuden uskoni, elämänrohkeuteni…
Lämmenneenä katseli Mikko vanhan toverinsa voimakasta intoa, mutta hän jäykisti itsensä taas:
— Miten soveltuisin minä sinne sinulle työtoveriksi, tiemmehän ovat eronneet. Ehkei ole enää sinun totuutesi minun totuuttani.
Pietari ravisteli päätään:
— Totuus on vain yksi, sen sydämesi tietää, Mikael. Enkä pyydä sinulta muuta kuin että annat pojilleni sen totuudenjanon, joka itsessäsi on ja jota et koskaan voi sammuttaa. Opeta heille, niinkuin opetit luostarikoulussasi, et tarvitse heitä leipoa luterilaisiksi, sillä puhdistusopin miehiä heistä kuitenkin tulee, kunhan opetat heidät ajattelemaan.