— Sinä luotat minuun yhä? kysyi Mikko kuiskaten.
— En ole hetkeäkään epäillyt, missä sydämesi on, asupa vaikka luostarissa ja kielläpä vaikka entisyytesi!
— Kunpa olisin itse yhtä varma! huoahti Mikko.
— Ja kumminkin sen tuntosi syvyydessä tiedät. Turhaan koetat kieltää oikean itsesi…
Mikko tähysteli ylös hämärään, mustuneeseen lakeiseen, mutta niin tehdessään hänen silmänsä vettyivät. Hän ei voinut sille mitään: Pietarin puhuessa hänestä ikäänkuin varkain suli jää ja hänen suoniinsa tulvahti väkisin lämmin virta. Juuri noinhan hän sen itsekin tunsi kaikista vastaväitteistään huolimatta; se, mikä häntä kerran elämänsä taipalella oli enimmän innostanut, se oli sittenkin hänessä pohjalla määrääjänä… Mitä, taipuiko hän jo kuin vaha Pietarin tahtoon? Hän oli pelännyt tuota Pietaria, joka rynnisti ja iski, mutta tätä Pietaria, joka hänen sydäntään näin lämmitti, hän ei voinut pelätä…, niin, hän tunsi tahtovansa tehdä työtä yhdessä sen Pietarin kanssa, joka kylvi totuuden siemeniä nuorison sydämiin. Tuo ehdotus häntä ilahdutti, eikä hän sitä nyt voinut eikä tahtonutkaan salata.
— Minua kauhistuttaa ajatus antautua taas elämän hyörinään, puheli hän hiljaa. Poltin itseni kerran, riekaleina täältä jäännökset löysin… Mutta sittenkin kiitän sinua Pietari, että luokseni tulit…
Hän puristi kuumasti ystävänsä kättä ja Pietari kertoi hänelle nyt lähemmin suunnitelmistaan. Hän oli järjestänyt kouluunsa erityisen luokan nuoria pappeja varten, jotka tahtoivat hänen opetustaan nauttia, ja se luokka vei hänen aikansa ja voimansa. Mutta hän ei silti tahtonut jättää varsinaista teinikouluaankaan vajoamaan vanhaan pintapuolisuuteen. Sitä tulevaisuuden tainta oli huolella ja hellyydellä kasvatettava.
— Tule katsomaan työtämme, Mikko, ehkä miellyt siihen, kehoitti
Pietari.
Mikon silmään syttynyt liekki suureni suurenemistaan Pietarin puhuessa, eikä hän vanhan toverinsa kädestä hellittänyt. Mutta sittenkin koetti hän vielä ponnistella vastaan:
— Sinun ja ryntääväin ystävääsi liittoonko olisi minun antauduttava…, Pietari, olenhan munkki!