— Eikö Martti-tohtori asu vieläkin luostarissa. Vanhat aidat ovat monesta kohden kaatuneet…, älä hukuta itseäsi muotoihin! Sillä sinä ikävöit työhömme, näenhän sen!
— Ikävöin, ja arkailen omaa ikävääni. Mutta tiedänpä jo myös selvästi, että nyt käyntisi jälkeen en saisi sieluuni rauhaa, ellen sinua… ja omaakin toivoani… kuuntelisi.
— Tulet siis kouluuni?
— Tulen…
Se vastaus tuli huokauksen mukana, mutta tuli kuin tulppana rinnasta.
Hetkeä myöhemmin saattoi priori Mikael Karpalainen itse vieraansa pylväikössä vetelehtiväin ja tätä omituista paria ihmetellen katseleväin pappismunkkien ohi sekä uutta ateriaa pihalla odottavain kerjäläisparvien välitse aina portille asti. Pyhän Annan kappelissa löi kolmirauta kolme kertaa, kutsuen veljet nona-messuun; sinne täytyi luostarinpäällikönkin joutua. Lyhyeen mutta lämmöllä hyvästeli hän senvuoksi vartijan avaamalla portilla poistuvaa vierastaan. Hänen kätensä vapisi vielä, mutta hänen mielensä oli tyyntynyt ja kiitollinen. Sillä taas oli hänellä pitkistä ajoista ystävä, joka hänet ymmärsi. Oli ollut niin raskasta aina yksin epäillä ja taistella. Pietarin käynti oli lopultakin valanut rohkaisevan ja sovittavan tunteen hänen hakevaan sydämeensä. Ihaillen hän porttia sulkiessaan katsoi, kuinka tuo hänen vanha ja uusi ystävänsä varmana kulki suoraa tietänsä…
* * * * *
Mutta Pietari Särkilahti itse ei luostarista palatessaan tuntenut askeleitaan varmoiksi. Hän puristi kämmenellä rintaansa, jota tuntui pakottavan, ja pysähtyi hetken käveltyään kalliolle, kuin katsellakseen kaupungin nuorisoa, joka nyt juhlapäivänä luostarin paltaalla leikkiä löi. Mutta hän ei kuunnellut lasten ilonääniä, ei nähnyt iltarauhassa lepäävää kaupunkiaan eikä tuntenut kevättuulen hyväilyä kuumenneilla kasvoillaan. Hän tunsi rinnassaan vain outoa, kovaa polttoa ja hoki itsekseen:
— Mikko palaa puhtaan opin puolesta taistelemaan, mutta minä…, taistelenko yksinomaan puhtaan asian puolesta…?
Hänen täytyi paljastaa päänsä ja pyyhkiä hiuksensa, joihin hiki kihosi.