— Olenko yhä epäitsekkäästi puhtaan asian puolella — kysyi hän. Olenko? Vai petinkö itseni ja toverinkin, häntä totuuden työhön kutsuessani? Entä kirjeeni mestari Olaville? Entä Tammiston tila, joka on Birgitan siskoille lahjoitettu? Omaaniko muka vain pyysin takaisin niiltä, joilla liikoja on, — ei, olen ajatellut itseäni ja perhettäni ja työni palkkaa, — oi, miksi nyt vasta käsitän, että olin arvoton Mikkoa avukseni pyytämään!
Ikäänkuin paeten noita itsesyytöksiään lähti Pietari nopeasti kävelemään rantatietä pitkin joensuuhun päin; käveli mäenrinnettä Katinhännän laituripaikan ohi kauas Korpolaisvuorille ja sitten kallioita myöten takaisin, yhä itsekseen käräjiä käyden. Mikko Karpalainen oli tietämättään yhtäkkiä virkistänyt hänen muistoonsa sen, jota hän ei ollut tältä kannalta ennen ajatellut…, vai oliko hän tahallaan tukahduttanut itsestään oikeuden äänen?
* * * * *
Pietari oli kuluneena talvena, jolloin hänen erottamistaan papinvirasta hankittiin, koko joukon ajatellut perheensä vastaista toimeentuloa ja tehnyt suunnitelmiaan sitä varten. Ne suunnitelmat olivat silloin kohdistuneet noihin hänen perinnönjaossa saamiinsa Taivassalon pikkutiloihin, joista hän uneksui itselleen rauhallista turvapaikkaa jatkaakseen taisteluaan sekä sanalla että sulalla. Tuo ajatus oli häntä liiaksi lämmittänyt, ja kuultuaan Ruotsista eräistä samanlaisista tapauksista oli hän kirjoittanut vanhalle lukutoverilleen Olavi Pietarinpojalle kysyen, eikö hänen äitinsä vanhaa Tammiston sukutilaa voitaisi hänelle peruuttaa takaisin, — tätivainaja oli sen omavaltaisesti lahjoittanut pois ja Naantalin luostari oli sen jättänyt autioksi. Hän oli silloin katsonut tämän pyyntönsä kohtuulliseksi ja oppinsakin kanssa johdonmukaiseksi, — nuo munkit ja nunnat, jotka houkuttelevat henkihieverissään olevia, heikkoja ihmisiä sielunsa pelastuksen nimessä tekemään itselleen lahjoituksia ja jotka siten "elävät kuolleista", ne ovat jo tuolla petoksellaan keränneet liian paljon maaomaisuutta haltuunsa.
* * * * *
Näin oli hän kirjeessään Olaville kirjoittanut muka täydellä vakaumuksella. Mutta Mikko oli kysymyksillään yhtäkkiä järkyttänyt tuon vakaumuksen, ja hän kyseli nyt käräjiä käydessään itseltään:
— Eikö sen ajatuksen takana sittenkin ollut toinen? Kuningas, joka itse tahtoo ruunulle peruuttaa luostarien äärettömiä tiluksia, voisi samalla osoittaa tunnustuksensa niille, jotka myös taistelevat kirkon maallista valtaa ja ulkonaista mahtavuutta vastaan…? Enkö sekoittanut oppiini omaa etuani…?
Vieläkin koetti Pietari itselleen todistaa, että Lutherin työ kirkon vapauttamiseksi vie juuri tähän aivan oikeaan johtopäätökseen ja että koko paavillinen kiirastulioppi, johon nuo lahjoitukset perustuvat, on hävitettävää petosta. Mutta hän ei päässyt irti itsekkyyden syytöksestä, — Mikko hänet varmaankin tuomitsee uskonnon varjolla ahnastelijaksi ja hänellä on siihen täysi syy…!
Hengästyneenä asteli Pietari takaisin luostarikorttelin alaiselle jokitielle, jonka rannassa kalastajat reilasivat venheitään ja lapset ahvenia onkivat. Hänen päätään pyörrytti, hän tunsi itsensä kuin aalloilla kelluvaksi, eikä hän voinut päästä selvyyteen siitä, mitä hänen nyt oli tehtävä. Juuri tämän laiturin rannasta lähtevään laivaan oli hän kuukausi sitten vienyt mestari Olaville osoitetun, mutta Kustaa kuninkaalle tarkoitetun kirjeensä…
Seistessään siinä laiturille tuijottaen kuuli hän takaansa äänen, joka mainitsi hänen nimeään. Pietari kääntyi ja näki nuoren Vennän vastaansa kiirehtivän.