— Niinkuin me olemme kaikki, myönsi eräs nuoremmista papeista puoleksi ihaillen, puoleksi katuen. — Hän leimahtaa ja voittaa, mutta on sitten taas kuin lukossa!
Näin kävi keskustelu kellarin perällä tuossa kirkollisessa seurassa, joka nyt masentuneena istui ihmetellen päivän noloa tulosta. Vanha tuomiorovasti oli ollut opinuudistukselle suosiollinen, uusi oli tekevä kaikkensa sen kitkemiseksi, sen kaikki älysivät. Ja siksi he huolella ajattelivat tulevaisuutta.
Mieliala oli matala. Rinnassakin tuntui kolkolta. Aina kun ovi aukeni, tulvahti pakkasilma paksuna huuruna sisään, jäähdyttäen kivisen huoneen. Mutta yhtäkkiä ilmestyi pakkashuurun keskestä kellarin perälle — Pietari Särkilahti itse. Hän saapui Sillan kanssa ulkoa pakkasen puremana, reippaana ja nuorteana, eikä siitä kärsivästä piirteestä, mikä hänen sairaudestaan asti usein oli hänen kasvoillaan nähty, nyt ollut merkkiäkään. Suoraan hän astui tuttavainsa pöytään, heitti turkkinsa auki, haki tynnyrimieheltä olutta ja lausui iloisena Jaakkoa tervehtien:
— Joko perintökannuja juodaan, Jaakko? Ei taida meiltä nyt olut äkkiä loppuakaan, sillä setäsi oli rikas!
Jaakko-maisterin suu kääntyi katkeraan irveen. Tosin ei vanhan Vennän testamenttia vielä oltu avattu, mutta hän aavisti pahaa ja vastasi sangen happamasti:
— Vanhan rovastin varoja ovat piispat ja prelaatit olleet jakamassa, he kyllä ovat niille reijät löytäneet. Ei, Pietari, nyt juomme täällä tietysti uuden rovastin maljat, niinkuin Kolmen kuninkaan killassakin kai tänä iltana juodaan.
— Sehän onkin kaunista sopua — salutem! — Pietari oivalsi hyvin, mihin tähdättiin, ja hänen leveä suunsa vetäytyi hymyyn. Mutta Jaakko jatkoi:
— Kaunista se on. Ja viikon perästä juomme uuden arkkiteinin, mestari Gasparuksen maljan, — me tietysti äänestämme häntäkin!
— Mahdollisesti…
— Sitten on taas Suomen paavillinen kirkko ehyt ja luja. Edesmenneenä asiana ehkä joskus kerrotaan, että täällä kyllä muutamat huimapäät yrittivät levittää luterilaista kerettiläisyyttä, mutta he toki ajoissa huomasivat erehdyksensä…