— Sillä se olikin jo asia ratkaistu, jatkoi Jaakko. — Mitäpä me muut siihen enää mahdoimme, vaali toimitettiin, tuloshan oli selvä.
Neuvottomina puistelivat pöytäkunnan miehet päätään, kysellen kuiskaten, mikä meni Pietariin, oliko hän ruvennut arkailemaan.
— En tiedä, vastaili Jaakko. — Hän on omituisesti muuttunut viimekesäisen tautinsa jälkeen, on ikäänkuin lamautunut…
Mutta joku nuoremmista papeista vastasi vahvalla innostuksella:
— Ei hän arkaile. Pelottomasti taistelee Pietari yhä saarnoissaan puhtaan opin puolesta. Muistatteko, miten hän syksyllä ajoi sanansa voimalla koko kaupungista pois saksalaisen anekauppiaan, sen, joka kirkonmäellä muutteli syntejä rahaksi muka Rooman Pietarinkirkon rakennuksen hyväksi.
— Muistammehan sen ja hänen monet muut saarnansa, myönsi Jaakko. —
Mutta tämä oli tuhma päähänpisto!
— Eikö hän edes neuvotellut kenenkään kanssa?
— Ei hän koskaan neuvottele, murahti Jaakko vallan loukkautuneena.
— Hän oleskelee paljon yksin ja keskustelee enimmäkseen vain Mikael
Karpalaisen kanssa, jota hän aina saattelee koulusta luostariin…
— Niin, Mikkohan on nyt hänen apulaisensa, kummasteli vanha Anttikin. — Kuinka se on selitettävä, Pietari ryntää munkkilaitosta vastaan ja Mikkohan oli ennen paavillisten ylpeys ja toivo.
— Toivonaan he häntä vieläkin pitävät, mutta hän on nyt selvästi
Pietarin vaikutuksen alainen.