— Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.
— Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili soutaja-ukko. — Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt…
— Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan näin revitään?
— Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse suhahti valkamaan.
Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi nuottatalaiden luota. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin…
* * * * *
Tuokion kuluttua istui Pietari Särkilahti kuninkaankartanoksi muutetun entisten piispain karjatalon päätuvassa, jossa Turunlinnan käskynhaltija Jöns Westgöte nyt kesäisin asui perheineen. Tämän puheille oli näet Pietari Turusta lähtenyt, totellen sisarensa, Martha-rouvan, hartaita pyyntöjä ja kyyneleitä.
Ikäväksi oli Erik Skalmille ja Härkä-Heikille kääntynyt Sören Norbyn asiamiehen, liukastelevan Luukkaan, taannoinen vierailu, vaikka se olikin keskeytynyt johtamatta suoranaisiin tuloksiin. Kuninkaan miehet olivat sittemmin saaneet Luukkaan kiinni…, oli pidetty pitkiä tutkimuksia noista valtiopetokselta vivahtavista sopimushommista, Luukkaan kanssa kaupoissa olleita porvareita oli moneen kertaan kuulusteltu ja hekin olivat nyt viikkokausia viruneet Turunlinnan vankityrmässä. Heidän omaisilleen oli kulkeutunut huolettavia huhuja, että miehet ehkä kapinoitsijoiksi epäiltyinä viedään kuninkaan luo Tukholmaan, — siellä saattaa heiltä pian pääkin tipahtaa! Pietari Särkilahti oli senvuoksi nyt lähtenyt linnanherran luo puhumaan lankonsa ja tämän kohtalotoverien puolesta, sillä hän tiesi, että heillä ei ollut koskaan ollut aikomusta vehkeillä esivaltaansa vastaan.
— Te siis vakuutatte, maisteri, että porvarit ainoastaan ymmärtämättömyydestä antautuivat kauppoihin Luukkaan kanssa, virkkoi Westgöte, puhutellen Pietaria sangen virallisesti, joskin samalla sentään ystävällisesti. Hän oli kohteliaana isäntänä kutsunut Pietarin ruokapöytäänsä, ja vaikka hän tuossa porvarien jutussa tekeytyikin karskiksi, kohteli hän kuitenkin vierailevaa kanunkia ilmeisellä huomaavaisuudella.
— Niin uskon, vastasi Pietari varmasti. — Heidän taloudellinen pulansa, eikä mikään paha tahto, eksytti heidät tuohon ajattelemattomaan yritykseen.