Käskynhaltijan katse pysyi kuitenkin tuikeana, kun hän jatkoi:
— Nuorta kuningasta ja valtakunnan uutta järjestystä vastaan nousee nykyisin vehkeilijöitä ja kapinoitsijoita milloin mistäkin. Taloudellista hätäänsä syyttävät taalalaisetkin, mutta uniooninaikaiset vallantavoittelijat ja petolliset paavilliset prelaatit ovat todellisuudessa heidän takanaan.
— Täällä ei ole sellaisia vaikuttimia, vastasi Pietari avomielisin katsein. Jöns Westgöte katseli häntä tutkivasti ja lausui melkein hämmästyneenä:
— Ja kumminkin juuri te, maisteri, parhaiten tiedätte, kuinka katkera viha paavillisessa papistossa täälläkin liekkii kuningas Kustaata vastaan. Olittehan saapuvilla piispalan neuvotteluissa arkkipiispan siellä vieraillessa, — muistatte, mitä virttä sielläkin vedettiin. Ja sitä samaa vihaa kohdistuu kyllä teitä itseännekin vastaan; he eivät tahdo teille mitään hyvää, eivätkä kuninkaalle. Syyt tunnette te paremmin kuin minä. Minä olen sotilas, en puutu uskonasioihin enkä opinkysymyksiin, mutta minä edustan täällä herrani, Kustaa-kuninkaan, valtaa.
Pietari viivytti tuokion vastaustaan, ikäänkuin harkiten, oliko hänen tarpeellista lausua linnanherralle sitä mitä ajatteli. Hän lausui kuitenkin:
— Tunnen sen katkeruuden. Minunlaisen vähäisen sanantaistelijan he olisivat valmiit koska tahansa murjomaan, Kustaa kuningasta vastaan he eivät nouse vehkeilemään, — siihen he ovat liian pehmeät.
Käskynhaltija myhähti, ikäänkuin myöntäen, että todellisuudessa oli hänelläkin sentään paavillisuuden edustajista Suomessa sama, vaaraton käsitys.
— Väitätte siis, kysyi hän tyynesti, ettei ole enää olemassa mitään unioonipuoluetta Suomessa?
— Väitän. Valtion asiat ovat kyllä minulle vieraat, mutta mielet
Turussa tunnen, — lankomieheni on hölmö, ei vehkeilijä.
Taas osoittivat Westgöten kasvoilla liikahtavat eleet, että hän uskoi vieraansa sanat, ja leppeämmin hän nyt virkkoikin: