Jaakko oli vain tahtonut ensiksi nähdä, minkä myryn Mikon ja Sillan aviokuulutus herättäisi, — tänään oli hän arvostellut sen löylyn kestävänsä. Päätös oli tehty, ja juuri Gertrud Karvataskun matkassa oli hän äsken saapunut kuninkaiden kiltaan. Melkein säteilevänä seisoi hän nyt lamaanlyötyjen prelaattien edessä, joiden piiristä vasta kotvan kuluttua rupesi kuulumaan huudahduksia: 364
— Tämä on jo saatanan ilvettä, ei yksin mestari Pietarin!
— Kolme pappia jo, — se on estettävä!
Tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika nousi seinärahilta ja käveli harmajana ja uhkaavin elein edestakaisin. Mutta vaalipiispa, jonka pienet, kurttuiset kasvot olivat vetäytyneet yhä syvempiin poimuihin, koetti, prelaattien yhteistä suuttumusta tulkitakseen, terästää äänensä mahdollisimman kylmäksi ja tylyksi, lausuessaan uhmaajalle:
— Menkää, Jaakko Vennä, naistenne luo, kirkko on kadottanut teidät puhtaiden pappiensa joukosta!
Jaakko kumarsi ja lähti, voitonvarma hymy punakoilla kasvoillaan. Häntä huvitti koko tämä kohtaus eikä vähimmin piispan viimeinen puhe puhtaudesta. Sillä hän ei tiennyt olleensa emännöitsijöitä vaihdellessaan sen puhtaampi kuin Gertrud Karvataskun tulevassa, tukevassa hoidossa. Mutta ennen kaikkea häntä huvitti ajatus saada vielä samana iltana kertoa Ursulan kiltassa tuttavilleen prelaattien sanattomasta hämmästyksestä ja omasta taitavansukkelasta esiintymisestään heidän edessään…
Kiltan pikkutupaan jääneillä prelaateilla oli kaikilla ankara, päättävä ilme kasvoillaan. — Nyt, jos koskaan! niin tuntuivat nuo kasvot jo sanoja puhumatta lausuvan toisilleen. Myrkky leviää, saastuttaen yhä uusia aineksia, ja he, katooliset prelaatit, joutuvat pian syrjään ja häpeään, elleivät vihdoinkin pane vaikkapa omalla vastuullaan sulkuja kerettiläisyydelle…
— Vielähän me toki istumme ohjaksissa, sähähti tuokion kuluttua tuomiorovasti.
— Liian pehmeitä olemmekin näihin asti olleet, säesti Gasparus, joka aina tahtoi esiintyä muita jyrkempänä. — Miksei kukaan kirkossa tänään esiintynyt sitä jumalatonta julistusta vastaan, nuhteli hän, huomaamatta, että se nuhde kohdistui häneen itseensäkin.
— Vaikea on ryhtyä kirkossa väittelemään oppimattoman kansan edessä. Kirkon kurin olisi muuten pitänyt pitkin aikaa olla lujemman. — Näin virkkoi muuten sävyisä arkkipresbyteri Arvid Lille, kohdistaen siten moitteensa piispaan, jota toistenkin katseet näyttivät syyttävän syntipukiksi. Erik Sveninpoika huomasi sen ja huoahti raskaasti: