— Tunnustan kernaasti, että voimaa on meiltä puuttunut. Asemamme onkin tukala: paavi ei meitä tue, kuningas kannattaa vastustajiamme!
— Opin asioissa on edesvastuu meillä, virkkoi Hannus kylmästi. — Mutta mitä on näihin asti laiminlyöty, se on nyt korjattava. Aikaa vielä on, joskin jo on yhdestoista hetki käsissä.
— Nyt on meidän esiinnyttävä, myönsi piispa, — loukkaus kirkkoa vastaan on torjuttava! Minua syytätte, ystävät, toimettomuudesta: olitte odottaneet suurempaa lujuutta piispa Braskin edustajalta. Syytöstänne en kiellä, enhän ole taistelujen mies, vaan kärsin niistä. Mutta nyt tahdon koettaa kamppailla — olen seisova tai kaatuva!
Piispa-vanhus, jolle nuo itsesyytökset olivat kovin raskaat, veti hetkisen henkeä, ikäänkuin saadakseen sanoihinsa sitä suuremman voiman, ja jatkoi sitten:
— Joko estän näiden pappien avioliiton, taikka luovun esimiehyydestäni, — en hiipastani, sillä sitähän minulla ei ole.
Tämä lupaus teki prelaatteihin syvän vaikutuksen. Mestari Gasparus, jolla oli taipumus ilmaista tunteitaan suurin liikkein, lankesi polvilleen pienen piispan eteen, suuteli hänen lievettään ja lausui liikutetuin mielin:
— Kiitämme sinua, isä, ja luotamme sinuun, niinkuin sen olemme aina tehneet!
— Ja autamme sinua vaikeassa taistelussasi, lisäsi Lille, katuen jo äskeistä soimaustaan.
Yksinpä kylmä tuomiorovastikin tarttui omasta lujasta päätöksestään ja toisten prelaattien heltymisestä vallan järkkyneen Erik Sveninpojan käteen, puristi sitä ja puhui:
— Sydämesi vilpittömyyden tunsimme aina ja tiesimme tahtosi terästyvän silloin, kun kirkkoa uhkaava häväistys menee yli rajojensa. Nyt ollaan rajalla, ja sinä seisot nyt miehenä ja piispana edessämme.