Mutta piispan ääni soi taas heikompana, kun hän nyt miltei rukoillen virkkoi:
— Koetan täyttää luottamuksenne. Mutta teidän täytyy kaikkien auttaa minua. Tiedän, että yksin en kestä…
— Yhdessä seisomme lohikäärmettä vastaan, ja siltä on katkeava pää, vakuutti Gasparus juhlallisesti. — Tänään kuulutetut avioliitot raukeavat, siitä me pidämme huolen!
Piispa-vanhus rupesi rauhoittumaan. Mutta hiukan epäkäytännöllinen dekanus puhui huolestuneena:
— Se on velvollisuutemme. Mutta miten, mistä aloitamme?
— Keinot me kyllä keksimme, valta on toki vielä meillä, vastasi Hannus, jonka aivot jo työskentelivät suunnitelmia rakentaen. — Emme vielä osaa sanoa, mitä tietä kuljemme, mutta kun lujina toimimme, pääsemme varmasti perille. Silloin kansakin taas rupeaa meihin luottamaan.
— Ja voitto on oleva meidän, kiitos juuri kerettiläisten uhman, intoili Gasparus.
— Voitto on oleva kirkon, oikaisi vaalipiispa nöyrästi. — Ja tämä kaukainen Suomen hiippakunta on taas löydettävä paavin alttiina lapsena, siitä on meidän yhdessä vastattava…
Kiltan suuressa tuvassa esitettiin prelaattien sinne palatessa juuri legendan viimeistä kohtausta, jossa nuo kolme erirotuista kuningasta kumarsivat Kristus-lasta. Neitsyt Maaria — eräs nuori pappi — istui valtaistuimella taivaskatoksen alla, pitkälaahustisessa, kuninkaallisessa puvussa, hohtopanta otsallaan. Ja lapsi-nukke lepäili hänen sylissään, paljas jalka eteenpäin ojennettuna. Vuorotellen kulkivat kuninkaat, Kaspar, Melchior ja musta Balthasar, hänen eteensä, kumarsivat, polvistuivat ja suutelivat alastonta jalkaa, jättäen sitten kukin lahjansa lapsen eteen. Ja enkelien kuoro veteli venytetysti, jopa hiukan unisesti, — teinipojat olivat iltaunisia — viimeistä latinaista virttään.
Vakavina ja juhlallisina istahtivat hengenmiehet taas paikoilleen, katsellen loppiaisnäytelmän loppumista. Remuavaksi oli käynyt keskustelu suurtuvassa, sillä kiltankannuja oli usein täytetty, mutta piispan ja hänen prelaattiensa ankara mieliala taltutti hetkeksi äänten iloisen porinan. Niinhyvin aateliset kuin porvarit, jotka istuivat pitkän pöydän eri päissä, käsittivät, että jotakin ratkaisevaa oli nyt hengenmiesten neuvottelussa päätetty, sillä aivan erikoista tarmoa ja varmuutta kuvastui heidän sileiksiajetuilta kasvoiltaan. Päät kumartuivat vastakkain, ja hiljaisena lähti suuressa pöytäkunnassa kulkemaan kuiske, että uusi, tuima kirkollinen taistelu, entisiä tuimempi, on taas pian alkava Suomen Turussa.