Mutta talonväet, jotka veräjältä katselivat tuota tolkutonta laukkaa, eivät vielä laskeneet lehmiään metsään. He odottivat ensiksi sitä saattuetta, joka verkalleen laskeusi laitimmaisen rantatalon kujosia kohden mäntymäeltä, minkä takaa kuului kirkonkellon yksitoikkoinen kumahdus.
Sieltä läheni näet ristinkantoväki. Se seisahtui kujansuuhun siunaamaan vielä ruskeanpuhuvia ruislaihoja ja vasta tehtyjä toukosarkoja, ja rantaan asti kaikui sieltä pyylevän pitäjänpapin oluensamea ääni, kun hän, pientareella avopäin seisten, luki latinaista rukousta ja sulki keväisen kasvun pyhimysten suojelukseen. Vasta siinä virren viritettyään laskeutui laulava saattue taloon päin. Edessä pitäjän lukkari pitkässä kirkkoviitassaan, kantaen korkeaa riukua, jonka päässä notkui ristiinnaulitun kuva, ja lukkarin rinnalla suntio, joka toisella kädellään heilutti savustusastiaa ja toisella varoi vihkivesimaljaa läikkymästä. Heitä seurasivat papit puettuina laahustaviin, valkoisiin, väljähihaisiin messupaitoihin, joita polviin asti peittivät kirjavat kasukat. Kirkkoherran ja kappalaisen jälessä käveli vielä kolme nuorta hengenmiestä, jotka säestivät virkapappien virttä ja siten ylensivät juhlamenojen vaikutusta. Lopuksi liittyi tähän hengelliseen kulkueeseen kylän sarkapukuista väkeä, miehiä ja naisia ja avojalkalapsia, jotka seurasivat toukojen siunaamista talosta taloon, samalla kuokkiakseen ristiruokia.
— Jo tulevat, tilaa tehkää!
— Veräjä auki! Missä paimenet?
— Alas lapset aidalta!
Niin kävi kuiskiva komento, sillaikaa kun virsikäs saattue teki kierroksen talon ympäri pysähtyen vihdoin veräjälle, jossa esipappi heti ryhtyi vihkivedellä priiskoittamaan mylvivää karjaa, rukoillen pyhää Blasiusta ja pyhää Katariinaa varjelemaan sitä metsänpedoilta ja taudeista ja pahansuopain ihmisten elkeistä. Suntio heilutti, aidalla seisten, imelältä höyrähtävää savustustaan lehmiä kohden, jotka suurin, kirkkain, mutta tylsin silmin mulkoilivat tuota outoa, hulmuliepeistä joukkoa. Mutta kun lukkari ojensi ristiriukunsa sarvipäiden ylitse ja koko väkijoukko pappien mukana lyyhähti polvilleen, silloin ottivat elukat, hännät suorina, uuden laukan omettaa kohden, jonka ovi päivän kunniaksi oli pihlajanvarvuilla reunustettu. Ainoastaan leveäotsainen sonni jäi etukumaraisena ja kankein polvin vastaanottamaan pappien loppusiunauksen.
Nyt vasta ajoivat paimenet kiroilta siunatun karjan suurella melulla metsään. Papit ja lukkarit astuivat korkean kynnyksen yli matalaan tupaan, missä heille tarjottiin ruokaa ja olutta sekä antimet kotiinkin vietäviksi.
Nuo kolme nuorta pappia, jotka juhlajoukossa olivat saapuneet taloon, eivät kuitenkaan kauan viipyneet ristiruoilla. He riisuivat porstuassa messupukunsa, hyvästelivät pitäjänpappeja ja laskeutuivat rantaan väkijoukon välitse, joka nyt tyhjenneellä pihalla odotti toukoretken jatkumista toisiin taloihin. Nuorukaisia varten oli siinä jo varattu venhe, joka virsujalkaisen saattomiehen soutamana pian läksi loittonemaan kylästä, minkä toisissa rantataloissa karja vielä teutaroi ja mylvi, odottaen keväistä vapauttajaansa, ristinkantojoukkoa.
* * * * *
Päivä paahtoi helteisen herttaisesti, melkein uuvuttavasti; keltaisessa kevättervassaan kimalteleva venhe kuvastui tyyneen järven pintaan. Perässä istuva lyhyenläntä, tanakkaruumiinen pappi, joka huoparimella tottuneesti auttoi soutajaa ja samalla tarkkana väylän tuntijana ohjasi venheen saarien ja niemien lomitse, oli laskenut kuumentavan, tasalakeisen barettilakkinsa polvelleen ja jätti leveät, terveenpunakat kasvonsa auringon vapaasti haudottaviksi. Hän oli äsken kehottanut vastassaan istuvia tovereitaan avustamaan sountia alahangan airoilla, mutta kotvan kiskottuaan olivat nämä jo jättäneet aironsa lepäämään.