— Emmekä voi sitä enää peräyttää, uhmaili mestari Gasparus ikkunan luona. — Eikä ole tarviskaan. Katsokaa, kuinka hämillään he siinä seisovat, morsiamet korkeissa kruunuissaan ja sulhaset vaaleina poskiltaan… Ja yleisö on levoton, — kauan se ei siinä viitsi värjötellä, pian hiipivät kaikki kotiinsa häpeissään kuin kuritetut lapset…
— Tämän läksyn muistavat turkulaiset kyllä vielä huomisen perästäkin, totesi arvokasliikkeinen arkkipresbyteri. — Ehkä lakkaavat he juoksemasta niiden saarnaajain perässä, jotka tekevät itsensä näin naurettaviksi.
— Ja joilta aviovuoteet lopultakin jäävät kylmiksi, ilkkui muuten siivo dekaanuskin.
Erik piispa vain ei ollut yhtä varmalla mielellä kuin nuo toiset. Hänestä oli asema liiaksi kärjistetty tuohon yhteen ainoaan ulkonaiseen apukeinoon.
— Olettakaapa, että ryntääjät sittenkin nyt pääsevät kirkkoon jostakin ovesta, virkkoi hän — silloin kääntyy pilkka meitä ja katoolisuutta vastaan.
— Kaikesta on huoli pidetty, vakuutti siihen tuomiorovasti varmana. — Mestari Hermannin, kirkon taloudenhoitajan, kanssa olemme korjanneet sakastinkin ja uudenkuorin lukot, ne kestävät nyt, ja avaimet ovat tässä. — Hän astui ovelle, jonka pielessä riippuivat hihnalla yhteen sidotut suuret, raskaat kirkonavaimet, otti ne naulakosta ja laski ne Erik Sveninpojan eteen pöydälle. — Siinä ne pysyvät, ja pian väistyy hääjoukko suljetuilta ovilta rahvaan ivaa paeten, — kuulkaa jo tuota kirkumista!
— Mutta kuuluupa sieltä jo muutakin ääntä, vastasi piispa, heristäen ilmeisesti levottomana korvansa. Ja prelaatitkin kiirehtivät taas vakavina ikkunan luo tuota melun yli soivaa ääntä kuuntelemaan.
Odottava väkijoukko oli todellakin käynyt kärsimättömäksi. Siinä väiteltiin, veisteltiin, huudettiin; toiset moittivat ääneensä kapitulia kirkon luvattomasta sulkemisesta, toiset syyttivät ja ivasivat siitä naimahaluisia pappeja ja luterilaista joukkoa yleensä. Mutta yhtäkkiä rupesi tuon surinan keskestä soimaan kirkas ääni, joka pian voimistui ja raikui kuin torvi myrskyssä. Väkijoukko tunsi niinkuin tuomioherratkin hyvin tuon läpitunkevan äänen, joka ikäänkuin pakotti itseään kuuntelemaan, — se oli Pietari Särkilahden saarnaääni.
Hän oli kinoksen yli kahlattuaan noussut hautuumaan kiviaidalle ja seisoi nyt siinä, jalat syvässä lumessa, mutta hoikkanen vartalo suoraksi pingoitettuna kuin jousen selkä. Melkein tältä paikalta oli hän ensi kerran turkulaisille puhunut, mutta nyt puhui hän varmemmalla ja kaikuvammalla äänellä kuin silloin, selittäessään rahvaalle, miksi nyt kirkko on suljettu. Se on, sanoi hän, suljettu joskus ennenkin muutamiksi päiviksi, jos se on murhalla tai verityöllä saastutettu, mutta nyt ovat prelaatit sen sulkeneet estääkseen kolmea pappia, jotka eivät tahdo elää epäsiveellisyydessä, niinkuin papit enimmäkseen elävät, menemästä kristilliseen avioliittoon. Hän kuvasi, kuinka pyhä Raamattu ei suinkaan kiellä papeiltakaan avioliittoa, kuinka aviokäsky on Jumalan ja luonnonkin säätämä ja kuinka valheellista teeskentelyä on koettaa kuolettaa luontoa, — sitä on päinvastoin koetettava puhdistaa ja pyhittää, koetettava kaikessa luoda Jumalan valtakunta maan päälläkin… Pietarin voimana puhuessaan oli aina selvyys ja lämpö; se vaikutti nytkin heti vaimentavasti rähisevään joukkoon, joskin sen keskestä vielä silloin tällöin kuului välihuutoja ja naurunhohotusta. Mutta sitten Pietari rupesi tuttavallisemmalla äänellä kertomaan, kertomaan siitä pienestä munkista, joka Saksassa oli ryhtynyt paavin valheita vastustamaan, ja silloin vaikeni uteliaaksi käynyt yleisö kokonaan. Puhuja kertoi itse tuntevansa tuon vaatimattoman miehen. Hän oli oikeastaan luonteeltaan arka ja lakea, mutta kuitenkin uskalias ja tulinen, kun hän taistelee totuuden puolesta. Hänestä on puhuttu paljon pahaa, häntä on sanottu paholaisen apostoliksi, mutta hurskaampaa ja jumalaapelkäävämpää miestä kuin Luther ei ole.
— Tahdotteko tietää mitä tämä mies sanoo pappien naimisesta ja naimattomuudesta, kysyi Pietari kuulijoiltaan, kuin tarinoiden. — No, koetanpa siis hänen sanojaan lyhyesti muistella: Paavi ja hänen piispansa ja munkkinsa — niin hän sanoo — ovat tahtoneet luoda maailmaan erityisen "pyhän säädyn", joka eläisi puhtaampana kuin muut. Mutta mehän kaikki tiedämme, kuinka puhdasta tuo naimattomain pappien, munkkien ja nunnain elämä on, — se on elämätä, josta aurinko, kuu ja tähdet ovat valittaneet! Sikolätit ovat likaiset, mutta luostarien rinnalla ne ovat puhtaat ja kauniit; ja kaikki tuo saastainen elämä johtuu siitä, että nuo ihmiset ovat hylänneet Jumalan säätämän aviokäskyn. Meitä, jotka taas pyrimme tätä käskyä noudattamaan, katsovat paavit ja prelaatit karsaasti, mutta sitä lempeämmin he kai katsovat porttoloita ja luostareita, jotka molemmat ovat yhtä puhtaat…