— Toimitetaan siis vihkiminen tässä kirkon rappusilla, virkkoi tuskastuneena Jaakko Vennä, jota jo aseman nolous rupesi kiusaamaan. — Jos kerran kirkko voidaan kansalta sulkea, niin voidaan kai kirkolliset toimitukset suorittaa taivasalla!
— Niin, onhan Jumala todistajanamme tässäkin, säesti jo Siltakin ymmälle joutuneena.
Mutta Pietari Särkilahti, joka kalpeana ja väräjävin kasvonjänterin seisoi kirkon kiviaitaan nojautuneena, vastasi verkalleen:
— On kyllä. Mutta ei ryhdytä, veljet, siihen keinoon, — meidän täytyy päästä kirkkoon!
— Avaapas sitten tuo ovi, kiivaili Jaakko.
— Sen täytyy aueta…
Lähinnä seisovat häävieraat katsahtivat kummissaan tuota kalpeaa, laihaa miestä, jonka äänestä soi noin lujaa varmuutta, ja he jäivät ikäänkuin luottamuksella odottamaan oven aukenemista. He edustivat siinä erilaisia kansanaineksia ja säätyluokkia, mutta tässä heidät yhdisti toisiinsa eräänlainen myötävastuuntunne; vaistomaisesti he käsittivät, että se taistelu, johon he nyt tavallaan olivat joutuneet mukaan, koski jotakin enempää ja suurempaa kuin noiden kolmen kihlatun parin vihkimistä, vaikka he eivät täysin voineetkaan tajuta, mistä kaikesta tässä oli kysymys. Ääneti he seisoivat paikoillaan ja odottivat…
Kirkonovea vastapäätä olevan tuomiorovastintalon kahdesta kapeasta päätyikkunasta seurasivat uteliaat, tarkkaavat, vuoroin ivalliset, vuoroin vakavat katseet kadulla tunkeilevan väkijoukon liikkeitä ja hölmistyneiden hääsaattueiden neuvottomuutta. Suomen kirkon pääpapit, vaalipiispa ja katooliset prelaatit, olivat näet kokoontuneet sinne tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan pappilaan vartoomaan tulosta siitä rohkeasta, jyrkästä toimenpiteestä, johon he olivat loppiaiskiltassa tekemänsä ankaran päätöksen mukaisesti ryhtyneet. Tuuma oli tarmokkaan tuomiorovastin ehdottama. — Sulkekaamme kirkko mieluummin kuin jätämme sen kerettiläisten häväistäväksi, — niin oli hän ehdottanut, — tuntekoon koko Turun kansa seuraukset noiden kirkon pyhyyttä loukkaavain rynnistäjäin elkeistä! Syntyköön suuttumusta ja melua, syy siitä lankee niiden niskoille, jotka kirkkoa vastaan rynnistävät.
— Nyt se on tehty, puhui hän voitonvarmana, astuen pienten,
lyijypuitteisten ikkunain luota peremmäs huoneeseen, missä piispa
Erik Sveninpoika istui pöydän ääressä syvälle nojatuoliin vaipuneena.
— Nyt on raja nostettu ja sen näkevät kaikki!
— Rajana kirkon ovi, vastasi piispa hiljaa. Hän oli salaa toivonut, että vihittävät papit hänen kieltonsa johdosta luopuisivat aikeestaan saapua tuomiokirkkoon, eikä tämä näytelmä nyt häntä miellyttänyt. — Parempi olisi ollut, jos aikoinaan itse kirkossa olisimme saaneet kansan vakuutetuksi väärän opin vahingollisuudesta. Mutta askel on nyt astuttu…