— Päättynytkö jo? ihmettelivät toiset. — Se on niinollen lopetettu tavallista aikaisemmin.
— Siispä vain sisään kirkkoon, kiirehti Jaakko-maisteri, jonka mieli paloi takaisin pitoihin, ja vaakunapukuiset palvelijat riensivät aatelismorsiamelle avaamaan ovea. He nykäisivät kerran, toisen…
— Se on kiinni!
— Kirkonoviko?
— Sitäpä ei ole ennen nähty! — Näin huudahtivat ovelle ehtineet.
Turkulaisten oli tätä vaikea ymmärtää. He olivat tottuneet löytämään kirkkonsa ovet aina auki varhaisesta aamusta yömessuun asti; mihin aikaan päivästä tahansa olivat he päässeet tuomiokirkkoon rukoilemaan taikka levähtämään… Yksi ja toinen porvareista ja aatelisista kävi vielä varalta nykäisemässä raskasta, raudoitettua ovea, — ei se hievahtanutkaan! Se oli lukittu varhain lopetetun päivämessun jälkeen, josta väki oli kiirehtinyt hääseurueita vastaan.
Yhä sankemmat parvet keräytyivät kirkon portaille, niiden edustalle ja hautuumaalle. Taemmas jääneet tunkivat toisia eteenpäin, ja huudahduksia kuului:
— Miksei mennä sisään? Ovet auki!
— Kuka siellä pidättelee…?
Mutta hääseurueessa kulkeneet papit olivat jo heti oivaltaneet, mistä tämä sulku johtui, ja heidän piiristään levisi tieto siitä yhä laajemmalle odottavaan väkijoukkoonkin. Tämän ovat siis nyt paavilliset prelaatit keksineet, huomattuaan mahdottomaksi kieltää kuulutukset; tähän outoon keinoon ovat he siis turvautuneet, estääkseen pappien aviovihkimisen tapahtumasta kirkossa, jossa se, ollakseen pätevä, oli toimitettava. Samalla ovat he kai tahtoneet näin mahdollisimman havainnollisesti osoittaa kansalle kirkon syvää suuttumusta niitä pappeja kohtaan, jotka yrittivät särkeä katoolisten käsitteiden perusteita, — sen nyt käsittivät oven taa jääneet. Ja he käsittivät prelaattien näin saattavan saavuttaakin tarkoituksensa. Ennen pitkää rupesikin väkijoukosta, jossa oli paljon munkkeja ja muita opinpuhdistuksen vastustajia, tirskahtamaan ivanaurua ja singahtamaan karkeita pilkkasanoja.