Näin tarinoiden laskeutui Silta maalaistuttavineen Pyhän Lauritsan anetalosta kirkon ohi joelle ja talvitietä myöten suoraan jään yli Aningaisten puolelle, jossa he nousivat Puolalanmäelle. Hän opasti vieraansa siihen Kaukalonpojan pieneen mökkiin, missä hän vuosikausia oli melkein joka päivä käynyt, usein levottomana ja epäillen, mutta viime syksystä asti rohkeana, pystypäisenä ja varmana. Pulmansa kerran ratkaistuaan oli hän ihmetellyt, että se ollenkaan oli hänestä tuntunut vaikealta. Tuo pahasuinen tätikin oli uuteen ratkaisuun heti tyytynyt, kunhan mestari vain korjasi tytön hoitoonsa, ja hänen oma pieni oppimaton holhokkinsa oli papin morsiamena säteillyt iloa ja onnea. Eihän hän käsittänyt, että hänkin oli osaltaan mukana muuttamassa vanhoja kirkollisia tapoja. Syrjäisten ivat eivät häneen asti ulottuneet; hänellä oli maailmassa vain yksi hyvä ystävä ja suojelija, joka hänet nyt otti luokseen ja omakseen, — muusta hän ei välittänyt.
Muutamia Puolalanmäen köyhiä mökkiläisiä oli kokoontunut matalaan majaan, missä sieväksi puettu, hunnutettu ja kruunupäinen morsian jo odotti papillista sulhoaan, ja olipa siellä sentään leivottu rasvainen vehnäskukko ja makeita mesileipiä vieraille oluttilkan ohessa pureskeltavaksi. Silta ajatteli hymähtäen, että toisin ovat kai häät varustetut Mikolle ja Jaakolle, joiden morsiustaloissa varmaankin on paljon paistettu ja paremmat tynnyrit lyöty auki. Mutta kädettä ei mahtunut hänen mieleensä, sillä sanomattomasti hän iloitsi siitä, että hän nyt saa selväksi elämänsä sotkuisen vyyhden ja tekee onnelliseksi pienen suojattinsa.
Kun päivä läheni puolta, lähti koruton morsiussaattue taivaltamaan alas Puolalanmäeltä tuomiokirkkoon päin. Sillankorvassa odotti sitä jo Pietari Särkilahti sekä joukko nuorempia pappeja ja pikkuporvarituttavia.
— Kuuluuko uutisia, saadaanko vihkiminen toimitetuksi? kysyi Silta hätäilemättä tervehtien vanhaa ystäväänsä, joka oli ottanut huolekseen tämän kirkollisen tehtävän.
— Saadaan, veli, vastasi Pietari reippaasti. — Minulle saapui kyllä aamulla Erik Sveninpojalta viesti, että en muka saa tuoda teitä tuomiokirkkoon, mutta sinnepä nyt kuitenkin kävellään.
— Ehkä olisi ollut parempi mennä Pyhään Maariaan…, epäili Silta vieläkin.
— Ei olisi ollut parempi…, astu eteenpäin vain!
Raatihuoneen kulmasta saapui jo samalla toinen luostarikorttelista tuleva hääsaattue, ei paljoakaan suurempi Sillan matkuetta, mutta paljon hienompi asultaan: se oli Mikael Karpalaisen hääjoukko, joka laskeusi Yläneen Illein kaupunkitalosta. Vaakunanväriset aatelispalvelijat määräsivät tahdin tämän saattueen edessä, jossa tasaisin askelin astui töyhtölakkisia ylimyksiä ja heidän rouviaan ruskeissa tai tuhanharmaissa, nahkasilla vuoratuissa vaipoissa. Se oikaisi torin yli Kirkkokadulle, ja Sillan seurue jättäysi kulkemaan kappaleen matkaa sen jäljessä. Mutta kun jouduttiin lähelle Kirkkokadun toista päätä, liittyi pyhän Annan suuren anetalon kulmauksessa kolmas kulkue yhteiseen seurueeseen. Se oli suurin ja sankin, sillä se tuli Jokikadulta Gertrud Karvataskun vauraasta talosta, jonne paljon vieraita oli kutsuttu ja jossa vihkimisajaksi keskeytetyt kestit olivat ylellisimmät. Jaakko Vennä asteli siinä punakkana pullean morsiamensa rinnalla, puhalteli lämpimissään ja kertoi kovalla äänellä katuvansa, että oli jättänyt huilunsoittajat häätaloon. Olisivathan ne tässä joutaneet puhaltamaan hääväen ratoksi, — tämä kaikki tuntui hänestä muutenkin niin hullulta ja hupaisalta…
Kadut ja kujat olivat odottavaa kansaa tulvillaan; miehet seisoivat siinä vakavina pörröisissä karvalakeissa ja lammasnahkaturkeissa, naisilla oli päässään umpinaiset myssyt, joihin leikatusta lävestä vilkkuivat uteliaat kasvot. Pian oli hääsaattueen, jossa näkyi kolme morsiuskruunua, vaikea raivata itselleen tietä kirkon portille, missä vihittäväin oli tavan mukaan odotettava päivämessun päättymistä.
— Mutta messu on jo päättynyt, tiesi joku kertoa siinä tungoksessa.