Niin sen ainakin tuskaisena vastausta odottava vaalipiispa käsitti. Vielä tuokion hänen kätensä vapisi ruostuneiden rauta-avainten päällä, mutta sitten se hervotonna valahti pöydältä ja tuolinsivustaa myöten alas.
— Tämä on vihdoinkin järkevätä, virkkoi isä Vincentius silloin kirkastuneena, tempaisi nahkahihnalla yhteen sidotut, kalisevat avaimet pöydältä ja juoksutti ne ovelle lukkarin luo:
— Kiiruhda, lukkari, avaamaan kirkko väkijoukolle. Juokse, kierrä seinänvierustoita pitkin piispalan ohi sakastiin, pane suntio sytyttämään kynttilät ja avaa itse sisältäpäin pääovi!
Hetkisen seisoi lukkari paikoillaan, katsellen kysyvästi prelaatteja, joiden tuumista ja päätöksistä hänellä oli vihiä, katseli, ikäänkuin odottaen, tulisiko mitään muuta kieltoa tai käskyä. Mutta nurkissaan kyyhöttävät kirkon esimiehet eivät liikahtaneetkaan, koko huone oli hiljainen kuin hauta. Lukkari ei itse ollut haluton kirkkoa avaamaan, sillä hän sai kapat ja kannut jokaisesta siellä vihitystä parista, mutta prelaattien puolesta hän vieläkin epäili… Silloin repäisi häntä vihkipiispa vinhasti hihasta ja huusi hänelle vuoroin latinaksi, vuoroin ruotsiksi, jopa sanasen suomeksikin:
— Miksi viivyt, stupidus, riennä, juokse, ettei toki enää mitään onnettomuutta ehdi tapahtua! Juokse!
Lukkari juoksi.
* * * * *
Hetkeä myöhemmin kajahti valaistusta tuomiokirkosta vihkivirren sävel. Hääsaattueet olivat päässeet kirkkoon, ja torirahvas oli rynnännyt sinne niiden perästä, mikäli suinkin mahtui. Kirkon edusta, jossa lumi oli poljettu kovaksi tantereeksi, oli taas tyhjä ja äänetön, kuin jos ei siellä mitään melua olisi ollutkaan. Talvinen iltapäivä rupesi hämärtämään, ja pyhäinen rauha peitti taas pienen, matalan kaupungin.
Vihkivirttä kuunnellen käveli vaalipiispa Erik Sveninpoika yksin tuomiorovastin talosta tuon aution toriaukean yli piispalaan. Hän oli kiiruhtanut Hannuksen talosta ennen muita, mutta verkkaisin, laahustavin askelin hän nousi kolkkoon kotiinsa. Vaipan riisuttuaan astui hän siellä suoraan työhuoneeseensa, sytytti kynttilän ja kävi kirjoittamaan.
Ensi kirjeensä kirjoitti electus Erik Sveninpoika kuninkaalle, toisen entiselle esimiehelleen, piispa Braskille Linköpingiin. Molemmilta hän pyysi lupaa luopua Suomen kirkon esimiehyydestä, johon hän ei ollut saanut paavin vahvistusta ja joka toimi senvuoksi ja muutenkin oli käynyt hänelle näinä levottomina aikoina liian raskaaksi.