Kynttilään paloi pitkä, valoa himmentävä karsta. Raukeat olivat jo piispavanhuksen pienet, ryppyiset kasvot, kun hän Hannu Braskin kirjeeseen vielä lopuksi lisäsi:
"Tunnen ja tiedän, etten ole se mies, jota nykyoloissa tämän hiippakunnan johtoon tarvitaan. Tahtoa ei puutu, mutta olen heikko raukka. Jos minulle suosiosta suodaan entinen dekaanuksenvirkani Linköpingissä, olen onnellinen; siinä virassa uskon voivani tehtäväni täyttää, täällä piispana en…"
* * * * *
Iltamyöhällä ajoi kolme maalaiskuormaa Turusta sisämaahan päin Hämeen tietä pitkin. Sysikorven miehet olivat, hääkannun juotuaan pyhän Lauritsan pappilassa, lähteneet jo sunnuntai-iltana kotimatkalle, ehtiäkseen sydänyöksi ensi syöttöpaikkaan. Kaviot narskuivat kovalla tiellä, jalakset vinkuivat pakkaslumessa, ja tyynen talvi-illan halki kajahti terävänä ja kauas miesten ääni, kun he kuormillaan istuen toistensa kanssa illan pimeässä puolihuutaen keskustelivat.
— On meillä nyt yhdeksi talveksi kotikorvessa kerrottavana Turun uutisia, huusi ensi reen ajaja. — Pelkäsinpä, että siinä kirkonovella tulee jytäkkä, ja johan ne rynnistivätkin…
— Olisi se ehkä tullutkin, ellei ovea olisi lopultakin avattu, säesti toinen reki. — Sisukasta väkeä ovat nämä kaupunkilaiset.
— Jytäkkä olisi tullut jo ennen, ellei se laiha pappi olisi kirkonaidalta puhetta pitänyt, huusi viimeisen kuorman ilvesturkkinen ajaja. — Häntä kun kaikki kuuntelivat, niin eivät joutaneet rymyämään.
— Mutta aueta piti lopultakin kirkon, niin kuului taas edeltäajajan innokas ääni. — Ja kolme pappia vihittiin niin että roiskahti, emäntä on nyt Sillantaipaleen Pietarillakin.
— Mitä nuo tuosta vastustivatkaan, kun se kerran kuuluu olevan sanassakin luvattu ja käsketty, ihmetteli Sillan veli, joka toista rekeä ajoi.
— Niinhän se pitkä kanunki puhui, tuumi kolmas kuorma. — Mutta valkoinenpa oli mies kasvoiltaan, kun hän kirkossa vihdoin vihkimisensä lopetti.