Ajettiin ääneti juoksujalkaa pieni myötämaa ja vastamaan astuivat miehet kuormainsa rinnalla. Mutta kun jälleen oli päästy tasaiselle maalle ja ajajat olivat nousseet paikoilleen reslainsa seville, silloin huusi ensimmäisen reen mies melkein toruen kolmannelle, viimeksi virkahtaneelle ilvesturkille:
— Ettäkö et oikein usko, mitä pitkä kanunki kirkonaidalta puhui?
— Ka, miksen usko…, mitäpä meikäläinen paljon tietää uskoa taikka olla uskomatta.
Mutta toinen reki vastasi vakavasti:
— Minäpä uskon. Kuinka hän muuten olisi tiennyt sanoa, että ovi kyllä aukenee, jahka odotetaan. Mitäpä, jos ei ovi olisi auennutkaan? — häpeään olisi joutunut saarnamies, yksin olisi hän varmaankin lopulta jäänyt siihen yöksi puhumaan. Epäilin jo minäkin, että ehkei ovi aukenekaan. Mutta aukesipahan…, hän sen tiesi, se aukesi kuin sanan voimalla!
— Siihen pappiin uskon minäkin, huusi taas melkein hartautta vavahtavalla äänellä ensi reen mies. — Eihän meikäläinen ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, mutta toisinaan hänen äänensä vihlasi kuin veitsi sisälmyksiäni…, siinä miehessä on varmaankin Jumalan henki!
Sitä vastaan ei enää kukaan väittänyt, ja taas kuului pimeältä tieltä vain kavion napsetta ja jalaksen hiljaista vikinää.
XX. KUKA PIISPAKSI?
Sotavuosien ja juuttien karkoituksen jälkeen oli paljon korjuutöitä tehty Turun linnassa, jota monesti oli pommitettu ja jossa sen entiset isännät olivat rajusti elämöineet. Aluksi olivat Kustaa Vaasan ruotsalaiset linnanvoudit tosin vain vahvistaneet varustuksia ja panneet arkihuoneet asuttavaan kuntoon. Mutta kun tuo toimelias kuninkaanmies Jöns Westgöte oli tullut linnaan käskynhaltijaksi, oli hän teettänyt sinne uusiakin rakennuksia ja korjuuttanut Kaarlo Knuutinpojan ja Steen Sturen kolkot juhlahuoneet uuteen asuun: Hän avasi niihin ikkunoita, muurautti uuneja ja osti ulkomailta siistit seinäverhot. Olihan Kustaa-kuningas monta kertaa aikonut tulla Suomeen; siltä varalta piti hänellä toki olla asuttavat suojat.
Vasta valmistuneessa, korkeaholvisessa kuninkaansalissa otti linnanhoitaja eräänä päivänä syyskesällä 1527 vastaan Suomen kirkon silloiset esimiehet, vihkipiispa Vincentiuksen ja tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan, jotka hän oli kutsuttanut puheilleen. He istuivat siellä, — toinen harmajana ja harkitsevana, toinen punakkana ja pisamaisin kasvoin — selustapenkillä, väljähihaiseen aatelistakkiin puetun isännän astellessa heidän edessään edestakaisin uutta, narahtelevaa permantoa pitkin.