Hän pysähtyi taas kirkonmiesten eteen jatkaen keskustelua:
— Kuten sanottu, kuningas ei pääse vieläkään itse tulemaan Suomeen järjestääkseen täällä olot mielensä mukaan. Ja koska hän nyt, Erik Sveninpojan lähdettyä, on toistaiseksi jättänyt tämän hiippakunnan hoidon meidän kesken jaettavaksi, on meidän siitä neuvoteltava.
Hannus rykäisi Jöns-herran puhuessa pari kertaa kuivakiskoisesta ja hänen kankealta naamaltaan kuvastui pieni kärsimätön piirre. Jo linnaan soutaessaan oli hän harmitellut, että käskynhaltija oli kutsunut heidät puheilleen niinkuin mitkäkin alaisensa verovoudit, — ennen olivat toki paljon mahtavammatkin linnanherrat saapuneet kirkon esimiesten luo puhumaan asioistaan. Mutta tuota käskevää äänensävyä ja tuota juttua hiippakunnan hoidon jakamisesta, sitä oli arvostaan aran tuomiorovastin vallan vaikea kuohahtamatta kuunnella. Siksi hän linnanherralle vastasikin kuin isällisesti oikaisten:
— Hiippakunnan hoito lienee toki täällä niinkuin muuallakin kirkon omien miesten asia. Sitä ei voida koskaan tällä tavoin jakaa.
Jo huomasi isä Vincentiuskin, että tässä on puolustettava kirkon arvoa, ja ehätti hänkin, korjaten kultaristin näkyvämmäksi rinnalleen, vakuuttamaan:
— Ei tietysti, paavikaan ei sitä koskaan hyväksyisi.
Mutta karski soturi käveli raskain askelin peräseinälle, pöydän luo, penkoi hetken siellä olevia papereita ja palasi vieraittensa viereen tyynesti puhellen:
— Katsotaanpa siis, miten sen asian laita on ja mitä tehtäviä kullekin meistä on uskottu. Teille saapuvissa kirjeissä annetaan kai aikoinaan samat määräykset kuin tässä…
— Samat kai, myönsi isä Vincentius, vaikka hänellä todellisuudessa ei ollut odotettavissa kuninkaalta minkäänlaisia kirjeitä. Senjälkeen kun hänet oli lähetetty Suomeen vihkimään pappeja ja kirkkoja ja kirkonkelloja, ei hänestä ollut kukaan sen enempää välittänyt.
Westgöte viittasikin vain tuomiorovastille eräitä kädessään olevan, kuninkaansinetillä varustetun kirjeen kohtia: