— Minulle on siis ensiksikin annettu toimeksi kantaa kymmenykset ja piispantulot, niinkuin jo edellisinä vuosina. Mutta nyt ovat myöskin palkkapitäjät ja prebendat, mikäli ne joutuvat avonaisiksi, luovutettavat minun käsiini. Tässä sanotaan nimenomaan, että tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika ei saa, sillaikaa kun hän on piispansijaisena, ryhtyä prelaatin eikä palkkapitäjäin virkoja täyttämään…
Hannus luki värähtämättömin kasvoin linnanherran näyttämää kirjettä, mutta ei vastannut mitään. Isä Vincentiuskin nyökäytti vain päätään: Niin siihen näkyy kirjoitetun! Ja Westgöte jatkoi:
— Minun on senvuoksi vaadittava, että milloin kirkollinen virka joutuu auki, siitä minulle heti ilmoitetaan — tärkeimmistä tapauksista minä puolestani tietenkin ilmoitan kuninkaalle.
Hengenmiehet eivät puhuneet mitään. He istuivat siinä ihmetellen, että maallinen valta todellakin oli katsonut voivansa luovuttaa tärkeät piispantehtävät, jopa esipapinvirkain täyttämisenkin, kuninkaan hallintomiehelle, joka siis todellakin saattoi kehua olevansa hänkin piispansijaisena. Vasta hetken kuluttua lausui Hannus Pietarinpoika katkerasti:
— Mitä tehtäviä jäisi siis enää meille, kirkon miehille?
— Jäähän sielunhoito, siihen en minä puutu, vastasi Westgöte huomaamatta, kuinka vihlovaa ivaa sisältyi hänen sanoihinsa. Mutta Hannus lisäsi happamesti:
— Te siis hallitsette kirkkoa, minä siinä messuan, ja isä Vincentius vihkii kellot ja kasukat! Jakoa se on tosiaankin!
Nyt Westgöte älysi ivan, mutta ei siitä välittänyt, vastasi vain kuivasti:
— Niin, kuninkaan käskyt nyt tunnette… Tuokio istuttiin ääneti, ulkoa ikkunan takaa vain kuului rakennusväen kalkutusta. Vihdoin Vincentius, pyöriteltyään mielessään noita kuulemiaan uutisia, rupesi tekemään päätelmiään:
— Meitä on nyt siis täällä tavallaan kolme piispaa. Mutta kuka meistä sitten oikeastaan on Suomen kirkon esimies?