— Kysytkö sitä, vastasi Hannus yhä happamampana. — En ainakaan minä, jolle ei jää mitään valtaa, tuskin kansan silmissä sentään linnanherrakaan, — sinähän olet täällä ainoa piispa!
— Niin, todella, minähän olen täällä ainoana piispana…
Jo hymähti linnanherra, pyörähti hiukan halveksuen ympäri ja virkkoi tahallisesti veistellen:
— Arvonimistä voitte sopia keskenänne. Minun asiani oli vain ilmoittaa, että ette puuttuisi kuninkaan minulle uskomiin tehtäviin. — Samalla hän ikäänkuin antoi vieraiden ymmärtää, että he jo voivat lähteä.
Mutta Hannus Pietarinpoika istui vielä paikoillaan. Hänethän kapituli oli määrännyt piispansijaiseksi, kunnes varsinainen ehdittäisiin nimittää, ja kuningaskin oli siihen suostunut. Tarmolla olikin Hannus ryhtynyt hiippakuntaa johtamaan, nyt jo toista kertaa, ja hän aikoi yhtä jäntevästi kuin viisi vuotta sitten, tanskalaisvallan aikana, luoda siihen kurin ja järjestyksen. Siksi oli hänelle pettymys ylen suuri, kun hän nyt huomasi valtansa pahasti rajoitetuksi, — juuri prelaatinpaikkoja täyttämällä oli hän aikonut palauttaa kirkonhallintoon lujan, katoolisen johdon. Hänen teki jo mieli rohkeasti julistaa nuo kuninkaan määräykset pätemättömäksi sekaantumiseksi kirkon asioihin, mutta hän arvosteli kuitenkin väliaikaisen asemansa liian heikoksi ja huoahti sen vuoksi vain melkein kuin itsekseen:
— Ja kuinka kauan tulee tätä surkeutta jatkumaan?
— Kunnes uusi piispa nimitetään ja hänen valtansa rajat määrätään, vastasi Westgöte. — Siihen toki ei tarvittane pitkiäkään aikoja. Eiköhän kuningas jo haeskele sopivaa miestä. Ja kuuluuhan tuomiokapitulikin jo esityksensä tehneen…
Hannus tunsi linnanherran loppusanojen häntä itseään puraisevan. Kapitulihan oli juuri hänet ehdottanut piispaksi, mutta linnanherra luulee niinkuin monet muut kuninkaan ajattelevan toista. Se oli tuomiorovastille arka asia, eikä hän siitä mitenkään tahtonut jatkaa keskustelua. Hän nousi ja virkkoi jäähyväisiä lausuessaan terävästi:
— Kirkon tulee taas päästä pois sekä orjuudestaan että holhuudestaan, — siihen suuntaan koetan minä käyttää vähäisen jako-osuuteni.
Linnanherra saatteli, enempään väittelyyn ryhtymättä, vieraansa ovelle, josta nämä laskeutuivat linnanpihalle ja vesiportille, missä heitä odotti tuomiorovastin venhe ja soutaja. Sataa tihuutti hienoksittain, hengenmiehet vetivät kauhtanansa kaulukset päänsä yli ja istuivat niin ääneti kuin kaksi mustaa rukoa ruuhessaan.